Kuka muistaa Kritiikki näkyy! -hankkeen videosarjan ”Erittäin hyvä kriitikko”? Sarja pilailee kritiikin konventioilla sekä muotisanastolla – pullonpalautusautomaatin osallistavaa esitystä luonnehditaan haptiseksi kokemukseksi – mutta nostaa myös valokeilaan arkiseen ympäristöön kätkeytyneitä taideaarteita. Se muistuttaa, että taiteen teoshahmo voi usein olla hämärä, liudentunut, tunnistamaton. Toisaalta automaatin käsittäminen itsenäisenä taideteoksena näyttää, miten teoskeskeinen tapa jäsentää taidetta on pureutunut syvälle taidekritiikkiin. 

Kritiikki tunnistaa erinomaisesti selvärajaista taidetta, ja mikäpä olisikaan rajoiltaan kirjaesinettä konkreettisempaa. Runografin periaate kriitikoida kirjamuotoista runoutta nostaa kansien väliin jäävät runot osaksi kirjallisuuden vastaanottoa, mutta miten on runoesineiden, esitysrunouden, paikkasidonnaisten runojen ja äänirunouden laita? Entä yksittäisten runojen, vihkojen ja zinejen? Millaiset runon olomuodot putoavat väliin? 

Nykytaiteessa ajatus teoshahmon haastamisesta on hyvin selvä. Performanssi-, kuva- ja esitystaiteessa teoshahmon keksiminen teoskohtaisesti uudelleen on ohittamaton osa taidetta, ja runoudessa pohditaan näyttämön kysymyksiä, niin kirjaesineiden sisä- kuin ulkopuolellakin. Runoilijat käyttävät laajasti erilaisia medioita, ja kentällä työskennellään monitaiteisissa työryhmissä. Tässä runsauden tilassa runouskritiikin kirjakeskeisyyden syyt mietityttävät. Kulttuurilehdet kantavat toki korsia kekoon. Esimerkiksi Tuli & Savu -lehden Tulilanka-palstan tekstit kääntyvät usein kohti juuri muualta kuin kirjoista löytyvää runoa, ja digirunoutta puolestaan, tuota kirjallisuuskritiikin harvinaista vierasta, kestitsi loppuvuodessa Kiiltomadossa Otso Venho. Myös Venho tuo esiin, että keskustelu digirunouskritiikistä on usein keskustelua niukkuudesta. Hiljaisuus kaikuu myös lavoilla ja näyttämöillä esiintyvän runouden kritiikissä, vaikka kritiikin pitäisi olla keskustelun käynnistäjänä vastuussa siitä, että myös teoshahmoltaan kirjaesinettä huokoisempi runous päätyisi mukaan julkiseen vastaanottoon.

Yksin julkaisujen vastuulla tilanne ei ole, ja se, mitä lopulta kriitikoidaan nojaa tukevasti rahoittajien intresseihin. Mutta mikro on makro. Kun katse kääntyy resursseihin, ajatukset vaeltavat myös yksittäisten kriitikoiden kirjoitushaluihin. Ehkä eri taiteenlajeja yhdistävään runouteen tarttuminen kriitikkona mietityttää, jos oma asiantuntemus ei kata kaikkia teoksen taiteenaloja. Toisaalta kriitikon työ opitaan usein alusta alkaen töissä. Runouskriitikkona voisi ennakkoluulottomasti lähestyä myös sellaisia kokonaisuuksia, joita ei vielä niin hyvin tunne. Ajattelen, että esimerkiksi monet tanssiteokset, joissa teksti nousee keskeiseksi osaksi, ansaitsisivat huomiota vastaanotossa myös runouden suunnasta. Mikä oiva tilaisuus kirjoittaa monialaista dialogikritiikkiä!

Kritiikki ei ole kirjallisuuden instituutioista ainoa, joka nostaa tutun ja turvallisen, rajoiltaan käsitettävän niteen yli muiden kirjallisuuden muotojen. Nimenomaan kirjanmuotoinen kirjallisuus tuo tekijälleen mainetta, vakiintuneen aseman taiteilijana ainakin, jos tarkastellaan kirjallisuuspalkintojen ja kirjailijaliiton kriteeristöä. Näin ajattelevat myös Olli-Pekka Tennilä ja Kristian Blomberg manifestissaan ”Siten & täten” (Niin & Näin 4/2024): ”Jos kirjanmittainen runoteos on ainoa keino meritoitua palkinnoin ja apurahoin noteerattavaksi olennoksi, on selvää, että runoilija tekee kernaammin kirjan kuin läpäisyvoimaisen kulttuurilehdessä julkaistavan runon tai runosarjan”, he kirjoittavat. Runokirjoja käsittelevissä kritiikeissä hierarkia nostaa päätään vaikkapa silloin, kun lavarunoilijan ensimmäinen kirjamuotoinen teos nimetään vastaanotossa esikoisteokseksi. Jos kirjamuoto pysyy runouden teoshierarkiassa ylinnä, on selvää, että se tyrehdyttää virtoja, vie voimaa muilta mahdollisilta näyttämöiltä.  

Uskon, että jos kirjaan ei suhtauduttaisi runouden oletettuna teosmittayksikkönä, nostaisi se käänteisesti kysymään, miksi juuri kirja. Ja kun kysyn, miksi kirja, tekee mieli kysyä myös, miksi teos. Ehkä tämän totunnaisen kokonaisuuden väistäminen voisi luoda kritiikissä tilaa toisenlaisille tavoille tarkastella taidetta ylipäänsä. Hiljattain ilmestyneessä esseeteoksessaan Kritiikistä (S&S 2025) Maaria Ylikangas ideoi, millainen kritiikki syntyisi ilman sanaa teos. ”Ei kai ole välttämätöntä, että kirjallisuuden, kirjoituksen tai tekstin taiteen yksikkö on kirja. Se voisi olla kaikki samannimiset kirjat, tai kaikki kirjat joiden päähenkilö on Emma”, Ylikangas kirjoittaa. 

Runografin kesän Instagram-kritiikkisarjassa Teoksen yli kriitikoidaan runoutta, joka ei asetu perinteisen runokirjan muotoon tai astuu siitä kokonaan syrjään. Sarja nostaa esiin erilaisissa hahmoissa sirpalemaisena ympärillämme elävän runouden ja ujuttaa tiheää ajattelua Instagramin virtaan. Ensimmäisessä osassa toimitussihteeri ja kriitikko Anna Kallio kirjoittaa Ulla-Maija Alasen valokuvaa ja runoutta yhdistävästä teoksesta Veden horisontit (omakustanne 2025) ja pohtii sanallisen merkityksenmuodostuksen roolia ensisijaisesti visuaalisessa teoksessa. 

Kritiikkisarjan taustalla kytee ajatus siitä, etteivät kritiikin uudet muodot asetu jo olemassa olevien tilalle vaan tuovat kriittisen ajattelun ja toiminnan osaksi arkisia ympäristöjä. Sarja testaa, millaisia lukemisen, kokemisen, kirjoittamisen ja vastaanoton asentoja some avaa. Vastaavilla rajapinnoilla liikkuvia tekstejä on aikaisemmin tehty esimerkiksi Mustekalan ja Kritiikki näkyy! -hankkeen somessa, mutta Instagram-kritiikki ponnistaa oleellisesti someen kirjagrammaajien juurruttamasta kirjallisuuskeskustelusta. 

– – 

Runografin sivuston vaihtuvat suositukset kerättiin tällä kertaa Runografin kriitikoilta teemalla valokeila. Pyysimme kriitikoita nostamaan esiin mieleenpainuneita, tavalla toisella merkittäviä tai häiritseviä kirjoja, joiden soisi osuvan valokeilaan ja löytävän lukijoiden luo. Valikoiman suhde teoshahmoon on kirja(va). Raa’an kevätauringon jo kesäksi pehmenneessä valossa paistattelee kattaus, jossa asettuvat rinnakkain runokirjat romantiikan ajalta 1990-luvun kautta 2020-luvulle Suomesta, Virosta ja Saksasta. 

Yevgeniy Breygerin vihko sisältää nimensä mukaisesti vain kaksi runoa, Aleksis Kiven Ilokeimon kivikummuilla puolestaan avaa näköalan kirjailijan ennenjulkaisemattomiin runoluonnoksiin ja käsikirjoituksiin. Pitkän aikamatkan voi kulkea myös Elo Viidingin käännöskokoelmassa, Tuhannelle äänelle leikkaa läpi kirjailijan 30-vuotta kestäneen uran. Hannimari Heinon muutaman vuoden takainen teos puolestaan hidastaa aikaa hetkeä ennen läheisen kuolemaa.  Miia Toivion uutuus yltyy kriitikon mukaan manifestiksi runouden puolesta, ja Pauliina Haasjoen Valenssissa luomatunto kolkuttaa puhujaa.

Teoksen yli ja ympäri, 

Laura