I will find you in every lifetime

Anni Mäentien toinen runoteos Söpöliini ja minä on rauhallinen teos ”jonkinlaisesta toveruudesta”, kuten kustantamon esittelytekstissä todetaan. Runojen usein minämuotoinen puhunta keskittyy tarkastelemaan söpöliiniksi nimettyä hahmoa. Söpöliinin olemusta, käytöstä ja ajattelua runojen puhuja havainnoi lempeästi mutta välistä myös katkeruutta tai suuttumusta äänessään. Runot käsittelevät yhteiseloa söpöliinin kanssa monenlaisine tilanteineen. Suhteisiin ja vuorovaikutukseen liittyy vääjäämätöntä muutosta, luopumista ja menetystä.

Teos on jaettu osastoihin, joilla on suloisia ja miellyttäviä nimiä, kuten: ”Kohti talviunta”, ”Hetken rauha” ja ”Kuvittele murhe”. Varsinkin alkupään osastoissa tunnelma tai tyyli eivät kuitenkaan merkittävästi vaihtele, ja kauttaaltaan runot ovat muutaman rivin mittaisia jaksoja, joita on aseteltu sivulle väljästi. Runojen ilmaisu on melko vähäsanaista, ja havainnot tarkentavat tilannekohtaisiin yksityiskohtiin. Runojen maailman reunat ja massa jäävät lukijalle siis kauttaaltaan epäselviksi. Ehkä juuri kontekstin puute onkin merkittävimpiä tyylikeinoja, joilla rakentuu teoksen utuinen ja hienovarainen tunnelma.

Kielen rekisteri on yhtä aikaa naivistista että hiukan melankolista, kepeää ja painavaa. Toistuvissa lauserakenteessa kuvaillaan söpöliiniä tai hänen piirteitään olla-verbin avulla: ”Söpöliinin nauru on tiukujen helinää” tai kuvataan toteavasti söpöliinin toimintaa: ”Söpöliini itkee, sillä kuningatar on kuollut.” Söpöliini saa äänensä aina puhujan kautta, ja siten myös havainnot söpöliinistä on tulkittava puhujan tekemiksi.

Söpöliini-sana kirjoitetaan vaihdellen isolla ja pienellä kirjaimella, yleis- ja erisnimenä. Iso alkukirjain selittyy paikoin sillä, että sana aloittaa virkkeen, mutta usein tulkinta viettää ajatukseen Söpöliinistä jonkun nimenä. Pienellä alkukirjaimella kirjoitettuna ajatus söpöliinistä laajentuu: ”Silloin teen niin kuin söpöliini tekee: kuvittelen / mahdollisuuden”. Kuka, mikä tai oikeastaan keitä söpöliini sitten on, jos ei aina jokin tietty ja sama? ”Vaikka söpöliini on, on sitä vaikea / kuvata: se kiertyy toiseksi, tulee / muualta eikä sitä voi käsittää – / aamukahvilla keskustelemme / yön tapahtumista aivan kuin kaikki.” Seuraavassa söpöliini vertautuu myös suoekosysteemiin, jotka ovat ”laajenemaan pyrkiviä luontokokonaisuuksia” – tullessaan puhujan elämään söpöliini alkaa välittömästi vaikuttaa tämän elinympäristöön. Koska suoekosysteemit koostuvat monesta ja monenlajisesta, myös teoksen nimen asettama oletus kahdenvälisen suhteen käsittelystä laajentuu.

Runot eivät siis tarjoa kysymykseen söpöliinin olemuksesta yhtä vastausta, vaan pikemminkin niistä hahmottuu, että söpöliini asuu kaikessa. Söpöliiniys on myös tarttuvaa, tarrautuvaa: ”Ja kun se herää, on siinä enemmän valoa ja enemmän / lakanaa kuin ennen ja valossa ja lakanassa / enemmän sitä:”. Ajatukseni alkavat kulkea kohti sosiaalisen median videoita, joissa kuvataan kahta peräkkäin kulkevaa ei-ihmiseläintä ja joista taaimmainen usein näyttää ikään kuin jahtaavan edellä liikkuvaa. Hellän leikkimielisen videon yhteyteen kirjoitetaan I will find you in every lifetime, ja videot antavat ymmärtää, että kyseessä olisivat tämän elämän ihmiskumppanit seuraavassa elämässä esimerkiksi sorsiksi tai hiiriksi muuttuneina. 

Myös Mäentien teoksessa jonkin tärkeän ihmisen, eläimen, paikan tai kokemuksen ydin on osa luonnon kiertokulkua, ja muotoaan muuttaneena sen näkeminen muistuttaa menneestä. Kokemus voi sekä lohduttaa että surettaa: ”Talvella kun ei ole lunta pelto näyttää vanhan koiran turkilta. […] / Onko se koiran / muisto? Keväällä pelto haisee, ei ihan koiralta vaan mädältä / maalta, ihan märältä mullalta. Maaksi sinä jne.” Jo mainittu söpöliinin kyky tarrautua, kulkea hiljaa mukana toisen matkassa myös tuonpuoleisesta käsin, käy ilmi puhujan toteamuksesta: ”ja jos joskus kuolen, muutun pururadan puruksi / joka vettyessään haisee kuin turkki ja / takerrun lenkkeilijän kenkiin.”

Teksteistä nousee yhteiselon, toveruuden ja havainnoinnin kuvauksen ohella myös etuoikeuksien, vaurauden ja erimielisyyden käsittelyn aihioita, mutta en lukiessani osaa pysähtyä niihin, vaan olen kiinnostunut juuri siitä, miten teos esittää poikkeuksellisen laajalle levittäytyvää toveruutta ja vääjäämätöntä kanssakulkijuutta. Yhteiselo ylittää kielten, lajien ja jopa elämän ja kuoleman rajoja. Söpöliini ja minä muistuttaa koskettavasti siitä, että elämme, näymme, muistutamme ja vaikutamme toisissamme. Vaikutusaikamme ja -paikkamme ovat omaa yksilöllistä elämäämme pidempiä ja ruumiimme ääriviivoja suurempia.