Hyvää yötä voikukat pihanurmella

Silja Järventaustan uusimman runoteoksen Vuorosana pihapiirissä kehys on päivä, mutta kiinnostuksen kohde on yö: ”Yö on pensasaita. Ihmisen aita.” Vuorokauden varjoihin ajoittuvat muutokset ja ihme, joita runojen tarkkaavainen puhuja pyrkii seuraamaan. 

Runot toistavat kokemusta siitä, että päivä loppuu kesken ja että huomenna jokin on aina toisin: ”Tahdoin elää muiden kanssa pensaassa ja pellolla / rakentaa päivän muiden mukana, / nukkua pikkuisen yöllä.” Päivän ja ymmärryksen rajallisuus käyvät yksiin: Puhuja ei käsitä kaiken kukkimisen, tapahtumisen, kasvun ja merkityksen täyteistä ympäristöään: ”Tunnen vähän siitä, miten oksien ja lietteen alla / elämä toteutuu ilman ehtoja, joita sille asetan.”

Pihapiiri on rajallinen, mutta kuitenkin melko epätarkasti määriteltävä läntti, mikä sopii kokonaisuuden ihmettelevään vireeseen. Kuten jo nimestä voi päätellä, teos kysyy, mikä on pihapiirin alue ja mistä se muovautuu, mihin se loppuu ja mitä kohti leviää. Vaikka runot on kustantamon tiedotteen mukaan kirjoitettu hiljakseen ”ajassa ja paikassa”, ei paikkasidonnainen taustavire lukitse tai määritä – runot avautuvat minulle ennemmin alueellisina ja alueet liukuvarajaisina. Lisäksi tuoreinta teosta luonnehtii mielestäni paremmin pelto kuin sankka metsä. Molempia määrittää paljous, mutta peltomaisissa runoissa ympäristön kaikkeus lävähtää kirkkaasti silmille, jolloin kyse on kyvystä nähdä ja kokea tiheästi myös aukealla paikalla.

Monia peltoon liittyviä säkeitä teoksessa onkin: ”Seison yksin pellolla, siitä tämä suhteettomuus.” Ehkä poeettinen ilmaisu sähköistyy siitä hankauksesta, että maailmasta ei voi hyvällä menestyksellä kirjoittaa yksin, koska kaikki on niin sidoksissa toisiinsa. Paikattomana ja kaikesta erilleen irrottautuneina jäljelle jää suhteettomuus ja suunnattomuus:

Entä jos paikat puuttuvat? Ei tietoa, miten elää.

Ei paikkaa, joka pidättää, ei esteitä.

Liian helppoa harppoa eteenpäin ilman vastusta.

Liian paljon valaistusta.

Teoksessa kasvit ovat pääosin kasveja ja linnut lintuja – toisin kuin runoudessa joskus, kun tietty laji pyritään nimeämään ja määrittelemään mahdollisimman tarkasti. Toisaalta puhutaan tuttavallisesti pihapiirin kasveista, jotka jäävät toisinaan keskittyneen tarkastelun ulkopuolelle runoudessa ja elämässä. 

Vuorosana pihapiirissä antaa lukijalle runsaasti tilaa kuunnella ja katsoa. Runot perustuvat kielellisesti ja semanttisesti sellaiselle avoimuudelle, joka on kääntymäisillään hämäräksi, ja siinä ilo onkin. Päättymättömän avoimuuden vaikutelmaa rakennetaan lisäksi syntaktisin keinoin: tässä ja laajemmin Järventaustan aikaisemmissa kirjoissa käytetään paljon partitiivia sekä muita epätarkkuutta luovia rakenteita. Säkeet myös alkavat usein ikään kuin keskeltä jotakin jo meneillään olevaa ajatusta tai liikehdintää:

Aivan kuin tästä puuttuisi joku.

On runko ja hän joka katsoo. On piha, jolla elämä

ja metsän raja joka kohtaa. Miten voisi olla?

Puhuja katsoo maisemaa on kirjallisesti mutta avoimesti, ja ympäristöstä voi lukea monenlaista. Esimerkiksi jänis loikkiessaan solmii alueita ja ympäristön palasia yhteen jonkinlaiseksi käsitettäväksi kokonaisuudeksi. Toisaalla taas ”[k]ukka kirjoi itsensä peltoaukealla, / kasvi vieraskirjaan nimimerkillä.”

Nähtyä tai koettua ei kirjoiteta tyhjäksi, vaan kyse on yhteistoimintaan pyrkivästä kirjoittamisen tavasta: ”Laskin ajatukset kerroksittain niitylle. / Ajatukset pysyivät kukkien terälehtien päällä, / sillä ne eivät olleet yksin vaan teriöt pitivät / kynsillään niitä kiinni. Näin syntyi niitty.”