Kritiikkiä laativan voimalause kuuluu, että kritiikki ei koskaan ole henkilökohtainen palaute kirjailijalle. Aleksis Salusjärvi kirjoitti vuosia sitten Nuoressa Voimassa, että kriitikko huutaa tyhjyyteen. Joskus takaisin huutaa runoilija. Jos huuto kriittisen kritiikin jälkeen on kovaa, se on harvoin iloista. 

Tavallisin kritiikin synnyttämä konflikti on jonkinlainen yksipuolinen someriita. On ymmärrettävää, että ystävät lohduttavat toisiaan, mutta monesti näitä virtuaalisia olkapäitä tarjoavat ja niihin nojaavat päätyvät kriitikon henkilökohtaisten ominaisuuksien reposteluun jossakin somen mielikuvien tasolla yksityisissä mutta käytännössä julkisissa onkaloissa. Jos netiketti unohtuu, mennään helposti metsään. 

Metsässä huutavaan kuoroon tekee kriitikkona harvoin mieli liittyä. Ja miksi tekisikään? Kritiikistä saatu palkkio riittää hyvin harvoin kritiikin kirjoittamiseen saati sen jälkipuintiin. Henkilökohtaisen somepresenssin ja ammatti-identiteetin yhteentulo hämmentää soppaa sekin. 

Koska vapaalla kentällä toimiva kriitikko on usein aika suojaton, voi pelko asiattomasta jatkokeskusteluista myös muodostaa esteen kriittisen kritiikin tielle. Eritoten aloittelevat kriitikot ovat usein huolissaan siitä, vaikuttavatko heidän arvostelmansa liian ankarilta. Nahan paksuudessa kriitikon on kuitenkin vedettävä pidempi korsi. Kirjailija saa olla kritiikin jälkeen vereslihalla. Toisaalta jos teos tietoisesti haastaa ja provosoi lukijaa, on yllättävää, että provosoitunut kritiikki kippaa kirjailijan maljan nurin.

Pahimmillaan kirjansa vastaanottoon osallistuva kirjailija opettaa lukijaa lukemaan sen sijaan, että antaisi kirjan opettaa, ja tukkii keskustelun ja tulkintojen mahdolliset suunnat suitsiessaan niitä mieleiselleen polulle. Eräässä väliintulossa kirjailija ilmestyi oikomaan kriitikoiden tulkintoja kesken kritiikin. Runografin keskustelualusta on kaikille avoin. Kysymys on ajoituksesta, siitä, milloin tekijän kannattaa asemoida itsensä osaksi oman teoksensa vastaanottoa. Ehkä taustalla kummittelevat menneiden vuosikymmenten murskaajat ja vallan väärinkäyttäjät, jotka saavat kirjailijan käpertymään piikkipalloksi, jos kritiikki on sävyltään kriittinen, tai kuten edellisessä tapauksessa, edes valmis.

Toivoisin, että kiinnostavampaa kuin se, onko kritiikki positiivinen vai negatiivinen, olisi, ottaako kritiikki teoksen vakavasti ja onnistuuko kriitikko avaamaan teokseen, konteksteihin tai teoksen paikkaan taiteen ekosysteemissä laajempia näkökulmia ja millaisin keinoin tämä kaikki tapahtuu.

Runous on kompleksista hapuilua, säkeiden välissä laahaavia haamuja, epämääräisiä tuntemuksia, jokin kutittaa, täyttää koko ruumiin, huoneen. Toisin sanoen runous kaihtaa yksiselitteisiä vastauksia. Runokritiikki herkistyy tälle kaikelle silloinkin, kun jokin lukukokemuksessa pistelee tai teoksen ansioita on hankala ymmärtää. 

Kritiikki on kanssakulkija, joka harvoin kääntyy teosta vastaan. Jos suhde teoksen estetiikkaan ja keinovalikoimaan hankaa, hiertymä pakottaa kulkemaan hitaasti teoksen kanssa, tarkastelemaan sen maisemaa kärsivällisesti vaikka sitten päällään seisten. Faniuden sokaisema kriitikko ei vastaavaa akrobatiaa harrasta, vaikka perusteettoman myötäsukainen ylistys on vähintään yhtä arveluttava kuin huonolla maulla laadittu murskaus. Kritiikit, joissa kriitikko on raahustanut teoksen läpi jalat verillä, ovat harvoin yksiulotteisia. 

Kritiikki avaa keskustelun, ja kritiikin kritiikkiä sekä kriittistä toimintaa kaivataan. Onnistuneen kritiikin merkkinä voi pitää alkanutta keskustelua, usein keskustelun sävystä riippumatta. Jatkokeskustelut tarvitsevat myös julkaisijoiden apua. Kiiltomato.net on julkaissut muutamia kritiikin vastineita, ja sama julkaisualusta kenties sitoo keskustelijoita kunnioittamaan yhteisiä lähtökohtia. Olisi hienoa, jos lukijoiden kynnys kommentoida Runografin kritiikkejä madaltuisi!

Miten voisi samaan aikaan luoda yhteistä maaperää kritiikille ja kirjailijalle ja antaa vastaanoton kypsytellä tulkintoja rauhassa? Kuinka moni tekijä edes haluaisi kiivetä mukaan kritiikin jälkilöylyyn? Yksi ongelma onkin rakenteen ja vakiintuneiden jatkokeskusteluareenoiden puute. Kritiikin ja kirjailijan välisiä keskusteluja fasilioidaan harvoin, jos tekijä ei ole julkkis. 

On turhauttavaa, jos oman teoksen vastaanotto typistyy yhteen pikkutekstiin, joka lukee teosta epäoleellisista kulmista. Tarvitaan enemmän tiloja kunnianhimoiselle runouskeskustelulle, lisää kekseliäitä tapoja rakastaa runoutta ja tuoda tekijät, kritiikit ja teokset yhteen, lisää konferensseja. 

Keskustelujen puolustukseksi suosituksiin nousevat tällä kertaa dialogiset kritiikit. Runografin toimitus vetäytyy lomalle ja toivottaa hienoa kesää, kritiikkimursketta, selityksiä, olkapäitä ja pitkiä löylyjä.