Maitohappoa ja mahtipontisia kuvia
Miten kohoavan sykkeen voi aistia runossa? Ja mitä tekemistä maitoastialla on juoksemisen kanssa? Eve Littow’n Maitoa samasta astiasta johdattaa Saara Laakson ja Paula Sankelon lenkkipolulle Tulenkantajien jalanjäljissä. Tervetuloa mukaan keskusteluun!
Lenkkeilyn viitekehys selvisi minulle Vesa Rantaman arviosta. Hän kirjoittaa Helsingin Sanomissa, että esikoiskokoelma ”vangitsee lenkkeilijän maailmoja syleilevän kokemuksen, niin sanotun runner’s high’n”. Näin voi hyvin ollakin, mutta en tätä tilaa ole itse kokenut, enkä saa kiinni siitä, millä tavalla se runoissa kaikuu.
”saleissa ikkunat avautuivat lumen tajuun
tulenkantajat ratsastivat etäällä soihdut kohotettuina
villit liekit nauroivat kaukaisilla rannoilla”
Tulenkantajat halusivat ikkunat auki Eurooppaan, mutta miksi tämän runon salista ikkunat avautuvat ”lumen tajuun”? Valinta tuo mieleen toisen kirjallisuusviitteen, mutta Peter Høegin Lumen taju (Tammi 1997) on hyvin erilaista kirjallista maastoa, runoon tuntuu avautuvan katkos. Onko ”lumen tajun” konnotaatio tarkoituksellinen?
”oi soihtuja, ne laulavat ketunhännät kainaloissaan”
Suhtaudutaanko tähän kehykseen kujeillen, vähän lukijaa vedättäen, ketunhäntä kainalossa?
”Rakastuneet ovat ottaneet penkkinsä / pinus cembran vieressä”
”ihminen equus caballus caballus allaan laukkaa”
Entä mitä tarkoittaa ”mullan kvartetto monen ajattomuuden sävel”? Miksi juuri kvartetille sävelletty teos? Voin ilman muuta ostaa sen, että mullassa on monen ajattomuuden sävel, mutta nimenomaan neljänkö? Ajatus jää kesken.
Paula Laakso yllä toteaa, ettei juoksijan “runner’s high” ole hänelle itselleen tuttu tila, toki siinä tapauksessa voi olla hankalaa löytää sitä runoistakaan. Minulle tämä tila on suorastaan pelottavan euforinen kokemus, olen lähellä täydellistä sulautumista, täydellistä tietoa olevan juurisyystä, yksinkertaisesti “olen” väkevästi. Usein tästä hurmiosta seuraakin migreenikohtaus, kyseessä on aivokemiallinen ilmiö. Itse kuitenkin halusin runoissani ottaa ilmiön henkisenä kokemisen tilana, valaistumisen sekä rääkätyn sielun katarsiksena. Otin tilan annettuna, satuna.
Olen (runominä) runoissani juoksulenkillä. Lähden lenkilleni arjen keskeltä. Tarkkailen ja havainnon ympäristöäni, olen ärtynyt, uupunut, laiska. Pulssin kohotessa ja askelten nopeutuessa sulaudun ympäristööni eikä minua ole yksilönä; ehken tiedä, olenko. Kieli katoaa, kaikkeus on piste valkoisella paperilla.On tieto, jota on vaikeaa purkaa sanoiksi. Kivuliaasti yritän: olen maa, olen korkealla, olen sinä, sinä olet minä.
Pulssin laskiessa, viimeistään kotipihassa, kokemus on ohi. Palaan siihen, mistä lähdin. Uupuneena ja hikisenä tipahdan arkeeni takaisin. Elämä nyt. Kuolla täytyy. Ennen kuolemaa olemiseen kiteytyy jokainen henkäys, puiden puhe ja soran rapina. Melankolista. Kaunista. Hirveää ja kaunista.
On mullan kvartetto, neljä vuodenaikaa. Auringonfuuga soittaa ja sen äänissä värisee tai uhkuu elämä. Lingua franca, latina, nykyisin englanti, tuo ihmisiä ymmärryksen äärelle, equus caballus caballus allaan he laukkaavat yhteyteen.
“Runollinen hölynpöly” on hurmioitumisen ja vapauden tilassa syntynyttä kuvastoa, ääreellistä sanastoa, jolla ei voi täydellisesti kuvata äärettömyyden kokemusta; kielitieteessä kysytään, onko maailmaa sanojen ulkopuolella. En minäkään tiedä.
“Ylöskohonneina oksat / silittävät taivaan otsatukkaa / siirtävät pilvet, esiripun pois ruskon edeltä”. Niin, juoksin seestyneessä illassa.
Onpa mukavaa, että tämä sivusto on olemassa! Kiitos, Paula ja Saara ajastanne teokseni äärellä.
“Aurinko alkaa puettaa iltaa” sisältää kausatiiviverbin ‘puettaa’; joku tekee jotakin toisen puolesta.
Ylipäänsä proosa ja lyriikka on jännittävää, se kun voi aueta ja aukeaakin lukevalle yleisölle monin eri tavoin. Tekijä voi olla ihmeissään monista poluista, muttei voi kieltää niistä yhtääkään.
Olen tullut ajatuksissani lopputulemaan, jossa tekijä itsekin lopulta jää tekstilleen alisteiseksi, ei päinvastoin. Mitä mieltä olet tästä?
Ensiksikin, pahoittelut mikäli vaikutti siltä, että edellinen kommenttini ohitti sinun puheenvuorosi täysin! Tämä johtuu siitä, että sinun kommenttisi ei jostain syystä näkynyt minulle siinä vaiheessa, kun lisäsin oman vastaukseni Saaralle. Tarkoituksena ei siis ollut sivuuttaa sanomaasi.
Minullekin on uusi tilanne, että kirjailija osallistuu teoksensa vastaanottoon tällaisessa kritiikin kontekstissa. Olen samaa mieltä siitä, mihin tuoreimmassa viestissäsi viittaat: monet taideteoksiin rakentuvat merkitykset ovat tekijälle itselleenkin tiedostamattomia. Tekijän aikomukset ja tarkoitukset voivat olla – ja monen lukijan mielestä ovatkin – kiinnostavia itsessään. Ne eivät kuitenkaan määritä teoksen vastaanottoa.
Kerrot meille, millaisten olotilojen ja mielentilojen vallassa ja innoittamina runosi ovat syntyneet. Kriitikkona luen tarkkaan itse teosta ja tutkin, mitä teos minulle välittää ja millä keinoilla. Yleensä pyrinkin lukemaan teoksen ensiksi mahdollisimman vähillä ennakkotiedoilla. Vasta kun oma arvioni tai ainakin sen suuntaviivat ovat jo muotoutuneet, alan tutkailla, mitä kirjan taustoista on eri yhteyksissä kerrottu julki.
Ajattelen niin, että tekijällä on mahdollisuuksia kertoa teoksen syntyprosessista monenlaisissa kanavissa: esimerkiksi julkkareissa, kustantamon järjestämissä tilaisuuksissa, lehtihaastatteluissa, blogeissa, podcasteissa tai somessa. Myös päivälehtien kulttuurijournalismi nostaa nykyään esiin paljolti juuri teosten taustoja ja tekijöitä. Kriitikoilla ja kritiikin kanavilla päähuomio on kuitenkin itse teoksessa.
En halua ohittaa tai vähätellä sinun kokemuksiasi teoksesi synnystä, ne kuulostavat todella väkeviltä ja kokonaisvaltaisilta! Vähän kadehdinkin tuollaista runner’s high -kokemusta, kun tosiaan en itse lenkkeilyä harrasta. Kriitikkona minun tehtäväni ei kuitenkaan ole arvioida teosta suhteessa sen syntyprosessiin vaan itsenäisenä oliona, joka vaeltaa nyt maailmassa tekijästä ja tekijän aikeista irrallaan.
Toivon, että tämä selvensi minun lähestymistapaani kirjaasi! On aina kunniatehtävä saada arvioida jonkun runokokoelma ja viettää kriitikkona aikaa sen äärellä, vaikka kritiikki ja ylipäänsä teoksen vastaanotto voivat olla herkkiä ja mutkikkaita ja monitahoisia asioita niin tekijälle kuin kriitikoillekin.
Omaksi suosikikseni nousee lyhyt, aivan konstailematon runo, jossa runon puhuja puuhailee äidin kanssa mökillä (s. 25):
”Kyykit kesämökin keittiössä ja tarkastat kaasuhellaa
selität olosuhteita hiuksissasi harmaata
vähän takkuuntunutta tukkaa,
ojennan käteni
silitän vanhaa päätäsi
äiti.”
Tässä kohdassa ei mutkitella, vaan suoraan ja simppelisti puetaan sanoiksi koskettava tilanne. Tällaisissa tunnelmissa kokoelma on parhaimmillaan.
Jäin vielä pohtimaan, mitä Eve itse ajattelet kritiikkiin osallistumisesta?
Runokritiikkiin osallistuminen tekijänä oli tunteisiin käyvää ja haastavaa. Aikomukseni oli seurata kritiikkiä taustalta, kuten usean päivän ajan teinkin, mutta päädyin kuitenkin osallistumaan. Ymmärrän, jos se vaikeuttaa kriitikon työtä. Tavoitteeni on olla “selittämättä ja valittamatta”, mutta kun kaikki olivat tervetulleita kritiikkiin mukaan, osallistuin.
Itse kritiikki oli mielestäni kokonaisuudessaan hyvää, ja opin sen kautta. Kaikkeen en voi yhtyä eikä toki tarvitsekaan. Näkemykset runoudesta ja sen ilmaisukeinoista ovat aina henkilökohtaisia. Runoudesta on paljon oppaita, ehdottomia totuuksia ei ole. Oikeastaan korostetaan olemaan uskollinen omalle äänelleen. Tätä omaa ääntäni etsin aina, kun kirjoitan jotain. Intertekstuaalisuus omalla äänelläni on tavoitteeni.
Kiitos myös monista tulkinnoista, joita kritiikeissänne esititte, oli antoisaa lukea niitä.
Moni on poiminut kokoelmani runon, jossa äiti ja lapsi ovat kesämökin keittiössä, helmekseen. Minullekin runo on tärkeä; hetki on oikeasti ollut olemassa, runo on omistettu äidilleni.
Evelle vielä: Minäkin jäin miettimään, että vaikka toivotin äkkiseltään ja intuitiivisesti sinut tervetulleeksi keskusteluun, tekijän osallistuminen oman teoksensa kritiikkiin on mutkikas asia. Se voi näyttäytyä pyrkimyksenä vaikuttaa siihen, mitä kriitikko teoksesta sanoo ja mihin suuntaan keskustelu teoksesta kulkee.
Tämän keskustelun johdattamana ajattelin juhannuksenakin, mitä kritiikki on ja keille kirjoitan sitä. Yksi osa kriitikon työstä on oman näkemyksen ja tulkinnan tunnistamista, ilmaisemista ja perustelemista. Kriitikko lukee kuitenkin teosta myös lajin ja kulttuurin konventioita ja konteksteja vasten. Tässä mielessä kritiikki on muutakin kuin yhden ihmisen mielipide. Tämän pidemmälle en kovin jäsentyneesti pohdinnoissani nyt pääse. Kiitän Eveä ja Paulaa tärkeistä poluista, joita teoksen käsittely täällä avasi!