Kotimaisen kirjallisuudentutkimuksen konkarin esikoisrunoteos liikkuu muistojen metsissä. Pirjo Lyytikäisen Vanhan metsän elegia nimi on hyvin teoksen eetosta kuvaava.

Lyytikäisen runot hyödyntävät jo antiikissa tunnettua elegiaa. Elegia merkitsee muistokirjoitusta, mutta sen määritelmiin kuuluu muun muassa melankolinen pohjavire. Sanan taustalla on kreikan kielen elegeion, joka merkitsee valitusta.

Lyytikäinen on napannut teoksen moton Rainer Maria Rilkeltä: ”Kuulla // että olisimme suu / jolla luonto puhuu”. Säkeitä seuraa oma variointi: ”Sinun suullasi metsä / mielin // puhuu meille toinen elämä // vahingoksemme / sen hylkäsimme.” Viidestä osastosta muodostuvan runoteoksen tunnelmaksi asetetaan suru, joka kohdistuu metsän kanssa yhteydessä olleen elämänmuodon vaihtoehdon hylkäämiseen. 

Sellutehtaiden luvatun maan runovuoden 2025 yksi yleisimmistä teemoista on ollut raiskio, pilalle hakattu metsä. Lyytikäisen lisäksi puista ja metsistä ovat runoilleet esimerkiksi Olli Sinivaara, Saila Susiluoto ja Katja Meriluoto. Laajemmin Lyytikäinen asettuu osaksi uuden luontorunouden aaltoa, jossa abstraktimman posthumanistisen filosofoinnin sijaan ollaan käsinkosketeltavan luonnon äärellä.

Ensimmäisessä osiossa useammissa runoissa runon puhuja menee metsään inspiroitumaan, pohdiskelemaan ja kirjoittamaan. Metsä on paikka, jossa kuljeskelua Lyytikäisen runot kuvaavat konkreettisesti: ”jollen olisi niin monesti, kuusten luona / hyväillyt maahan kurottavia havuja / olisiko tätä // minua joka tahtoo / puhua puista puulle kirjoitetuin kirjaimin.”

Lyytikäinen kirjoittaa modernistista, mitatonta runoutta. Jokainen Vanhan metsän elegian runo on yhden sivun mittainen. Tämä lienee harkittua, mutta olisin mielelläni lukenut sivun ylittäviäkin runoja. Teoksen toisessa osastossa ja siitä eteenpäin typografian hyödyntäminen laajenee ilahduttavasti ensimmäisestä, kun mukaan tulee useammassa runossa eri kokoisilla kirjasimilla kirjoitettuja säkeitä. 

Lyytikäisen käyttämistä tehokeinoista erottuu ellipsin hyödyntäminen. Säkeistä puuttuu useasti sana, joka lukijan on kuviteltava: ”puut puhuvat / mykkää kieltä // (emme korvin, sitä puhetta)”.

Lyytikäisen tausta kirjallisuudentutkijana näkyy teoksessa lajien ja kirjallisten tekniikoiden harkittuna käyttönä. Elegian lisäksi runoissa mainitaan suoraan myös epitafi, joka merkitsee muistopuhetta tai -kirjoitusta.

Sanaa epitafi käytetään runossa, jossa metsille jätetyt hyvästit laajenevat käsittelemään myös runoutta. Teokselle hahmottuu melankolinen runousoppi, jossa kirjoitettu sana ylipäänsä koskee jo mennyttä: ”Kaikki mikä on, onko se / kun siihen kirjoitus koskee / vain menneen muistoja // epitafeja.”

Vanhan metsän elegia on hyvin perinnetietoinen, sillä mainittuja kirjallisuudenlajeja ja tekniikoita hyödynnettiin jo antiikissa. Toisaalta puiden muodostamien metsien tuho juuri tässä hetkessä kytkeytyy runojen taustakankaan muodostavaan elegiseen maisemaan. Teoksen runousopissa keskeistä on jännite, joka muodostuu aina modernismista antiikkiin asti kurkottamisesta ja nykyhetken ympäristötuhoa koskevasta tietoisuudesta.