Arkisto

Maailmasta soljuu kirkkauden poetiikkaa

Runouden lukeminen johtaa parhaimmillaan häikäistymiseen. Tällaiseen siivittää myös Milka Luhtaniemen kolmas teos Häikäisy, jonka affektiivinen runokieli humahtaa sisään kuin kesän […]

Mikä saa purkautua

Aino-Kaisa Koistisen toisinkoinen Jätän silmäpaon paikkaamatta tarkastelee naiseksi kasvamista osana sukupolvien jatkumoa. Ärhäkän pinkissä kirjassa tuntuu taltioinnin tarve. Kieli kirjaa […]

Veteraanin paikalle istuu tiikeri

Avausosaston nimi antaa selvät koordinaatit: ”Junassa, sumuisilla seuduilla”. Helena Sinervon kolmastoista runoteos, Tiikerin tehtävät vie lukijan unenomaiselle junamatkalle kohti ihmiskunnan […]

Metsien muistorunoja

Kotimaisen kirjallisuudentutkimuksen konkarin esikoisrunoteos liikkuu muistojen metsissä. Pirjo Lyytikäisen Vanhan metsän elegia nimi on hyvin teoksen eetosta kuvaava. Lyytikäisen runot […]

Aidot kuvat

eKr. on muun muassa lavarunoilijana tunnetun Aatos August Ketvelin esikoiskirja. Se on myös vuonna 2024 (jKr.) perustetun Puoliuni-pienkustantamon ensimmäinen julkaisu. […]

Sanoin kuvaamatonta tavoittelemassa

Lapsuudessa on jotakin kaikille tuttua. Voisi sanoa, että Agneta Enckellin obeskrivligheten-teoksessa käsitellään lapsen suhdetta vanhempiin ja lapsena olemista, mutta se […]

Sääntöjä ja säröilyä

Jaakko Parkkisen esikoisteos ARCADE ottaa lähtökohdakseen vuosituhannen vaihteen videopelit. Nimi viittaa vieläkin vanhempaan pelikulttuuriin. Pelimaailmat, avatarit ja pelimekanismien virheet, niin […]

Pari parsekia, kiitos

Kymmenen erisnimeä kiertää paperiavaruuden näkymätöntä keskusta. Rhea… Mimas… Enceladus… Vain runokirjan ensimmäisen sivun avatessa saattaa päätyä alle kymmenessä sekunnissa googlaamaan […]

Tunteen ja maiseman harmonisia sulautumisia 

Japanilaisen kirjallisuuden traditiosta peräisin olevan tankarunous yleistyi kotimaisessa lyriikassa suomalaisen modernismin ydinvuosikymmenenä 1950-luvulla, jolloin kiiteltyjä tankarunoja kirjoittivat esimerkiksi Eila Kivikk’aho […]

Koirien rakkaus kannattelee raskaan elämäntilanteen keskellä

Suomalaisen ympäristö- ja eläinrunouden uuden aallon myötä myös koira on noussut kotimaisissa runoteoksissa entistä näkyvämpään asemaan. Erityisesti 2023 oli suomalaisen […]

Olen runoudentutkimukseen ja ekokritiikkiin erikoistunut filosofian tohtori ja kirjallisuudentutkija Helsingin yliopistosta. Kriitikkona olen kiinnostunut erityisesti ihmisen luontosuhdetta, ympäristö- ja eläinaiheita käsittelevästä runoudesta sekä yhteiskunnallisiin teemoihin nivoutuvasta lyriikasta. Suhtaudun kuitenkin innolla runouden lajiin ylipäätään ja syvennyn uteliaisuudella kaikenlaisiin runoteoksiin.

Runouden lukeminen johtaa parhaimmillaan häikäistymiseen. Tällaiseen siivittää myös Milka Luhtaniemen kolmas teos Häikäisy, jonka affektiivinen runokieli humahtaa sisään kuin kesän pitelemätön valo ja täyttää näin kirjan nimen asettamat odotukset. Hengittävistä säkeistä koostuvat runot aukeavat sekä yksityiskohdille että planetaariselle ja rakentavat kirkkauden poetiikkaa, jossa maailma huokuu aistittavia ihmeitä ja haurasta katoavuutta: ”Vesi virtasi siniselle taivaalle / sait nähdä kuun ja kuun polun / sait nähdä keskellä korpea lähteen / arpisen hankikannon, minut”.

Ruumiillisuus ja ihmisen yhteys muuhun elolliseen ovat Luhtaniemen tuotannossa keskeisiä juonteita. Muistojen kerroksia ja erilaisia aikatasoja lomittavat runot tematisoivat hienosti sen, kuinka itseksi on mahdollista tulla vain antautumalla alttiiksi sekä ympäristön että toisen ihmisen kohtaamiselle: ”uskoin ihmiselleni / loputtomuuden / joka pyyhki sinisellään hiusten ja silmien yli”. Vaikka ihmisten välinen läheisyys näyttäytyy merkittävänä ja mullistavana, kaikkein väkevimmän perustan olemiselle tarjoaa ei-inhimillinen luonto, johon kokemukset ja runokuvat toistuvasti palautuvat: ”Loputon oli pääsi vieressä mutta kun käänsit sen meri / häikäisi vielä talojen takana”

Personifikaatioita ja taitavaa synestesiaa viljelevä omaleimainen runokieli tähdentää elonkirjon laajuutta, jonka rinnalla ihmisen pienuus ja hauraus korostuvat. Julistusten sijasta runot nojaavat havaintojen voimaan, mikä on tyypillistä modernistiselle traditiolle, jonka jälki teoksen kirjallisissa keinoissa näkyy.

Häikäisyssä olennaiseksi nousee myös loppumaton liike, joka ilmenee niin virtaavassa kielessä kuin aistitussa maailmassa. Ihmiselle on ominaista etsiä pysyvyyttä ympäriltään ja itsestään, mutta Luhtaniemen runoissa kaikkein perustavanlaatuisin löytyy rajattomasta läikkeestä, josta ihmisen minuuskin muodostuu: ”Hänen aineellisuutensa / ailahtelee, määrittyy vain siten”. Ehdottomuuksia karttavaan eetokseen nivoutuu senkin tunnustaminen, että myös sanojen väliin jää luovuttamattomia merkityksiä: ”Joskus hiljaisuudesta tulee minulle juuri se mitä tarkoitin / mutta en itse antanut tällaista syytä”

 Häikäisy on kokonaisuudessaan kaunis ja vaikuttava teos, jonka runot eivät kutsu selittämään itseään tyhjiin. Sen sijaan ne kannustavat kohtaamaan maailman ja kielen ennakkoluulottomasti ja tarkasti, vastaanottamaan kirkkautta pidäkkeettömästi.

Toimituksen suositukset