Naarattu on mahtaileva ja myyttinen surukertomus ihmisyhteisön sammumisesta

Naarattu on mainio esimerkki suomen kielellä ilmestyvästä saamelaisen kaunokirjallisuuden kukoistuskaudesta. Runoilija-muusikko Niillas Holmbergin kuudes runoteos maalaa myyttisen runomaailman järven ja joen asukkaista ja henkisestä etääntymisestä näiden kahden kansan välillä. 

Tarinallisen runokokoelman keskukseksi tiivistyy riipaiseva kertomus joen ja lohen hylkäämisestä. Vanha Polvi kuiskii ja varoittaa nuorempiaan uusien innovaatioiden kritiikittömästä omaksumisesta ja ympäristöstä vieraantumisesta, viekoittelevista uusista tuulista. Esivanhemmat edustavat paikkaa, jota ei pian enää ole, ja näin Naarattu kirjoittaa mytologiaksi puettua lyriikkaa ympäristö- ja ilmastosurusta olematta silti dystopia. Teos kysyy, keitä me lopulta olemme ilman Tenojoella katoavaa Atlantin lohta: ”Mutta jos hopea ei enää muista kotiin, / missä me olemme?”

Naarattu ammentaa tenojokelaisesta lyriikasta, jolle on ominaista lyhyt runomitta ja arvoituksenomaisuus. Runot on ratkaistava: ”Kirves on mettän lääke, sanoo Vanha Polvi, / kunnes sairastut”.Teoksen kieli on tarkoituksellisen vanhahtavaa, mikä sopii hyvin runojen kieleen, sillä se luo kiehtovalla tavalla ajattomuuden tuntua: ”Oli ottajaa, kölinveistäjää, keihäänvarttajaa. Tuli kangaspuut, äideille raanupuut”. Paikoin kieli paisuu mahtailevaan, yläkäsitteiseen ja abstraktiin ilmaisuun. Se tekee luennasta raskasta, ja teksti menettää merkityksensä: ”Kuuluvuus vesittää merkityksettömyyden siunaaman vaarattomuuden”. Joka tapauksessa yllätyksellinen kielenkäyttö on Holmbergin runojen estetiikan vahvuus. Hän kertoo paljon kirjoittamalla vähän: ”Vaikka syöminen ei enää ole välttämätöntä kuten entisaikaan, / menemme kalaan ollakseen joki. Menemme kalaan ollakseen.” 

Väkevimmät, energioiltaan keskittyneimmät runot löytyvät teoksen loppupuolelta. Ne laulavat ihmisen, lohen ja joen välisestä suhteesta. Yhteys särkyy ja yhteisöt sammuvat. Runot kysyvät, miksi emme osaa enää muistaa, vaalia ja elää yhteisönä. Naarattu ei ole toiveikas eikä hauska runoteos, eikä sen tarvitsekaan olla. Se on tarina hiipumisesta: ”[O]dotamme hopean nousua jo seitsemättä suvea / itseämme odottaen. Me emme enää nouse, / eikä Vanha Polvi enää puhu”.