Tekoäly pilaa maailman

Ville K. Taipaleen toinen teos Merenneitosingulariteetti puhuu tekoälystä ja ruumiillisesta kokemuksesta algoritmien läpäisemässä maailmassa.

Teoksen ensimmäisessä osassa säkeiksi pätkitty suorasanainen kerronta ei sisällä poeettisia hienouksia. Nämä tekstit voisivat olla kolumneja kokonaisilla virkkeillä, sillä runon keinoja ovat suora puhe ja mielipidekirjoitusmainen tyyli. Runojen puhuja esittää nokkelia sutkautuksia tekoälystä, tulevaisuuden uhkakuvia ja kritisoi yksilöiden lisääntyvää kontrollointia. Puhuja onnistuu myös hieman raaputtamaan kaiken tämän taustalla olevan kapitalismin pintaa. Runot pohtivat, kuinka tekoäly voisi korvata ihmisen esimerkiksi rakastajana tai vanhempana.

”Laaja kielimalli liukuu / korvan takaa kaulalle / alas rinnoille asumaan / syväoppii polun / lantion kautta / sisäreisille / ennustaa seuraavan / sanan / tai huokauksen”

Teos käsittelee kriittisen tekoälykeskustelun yleisiä kysymyksiä, mutta ei esitä montaakaan uutta havaintoa tekoälystä. Ironinen ylistysruno ”AI Akhilleus” kuvaa tekoälyn urheana soturina, korostaa sen ikuista uskollisuutta johtajalle ja kykyä tehdä oikeita päätöksiä. Tekstin kritiikki osuu kohteeseensa, sillä eikö tekoäly olekin lähinnä auttanut meitä olemaan parempia pikku osasia kapitalistisessa järjestelmässä?

Runot puhuvat ironisesti myös teknologisesta kehityksestä. Puhuja hahmottuu mieheksi, erityisesti suhteessaan naiseen. Mies vertaa itseään perinteiseen tietokoneeseen, mutta vastustaa tekoälyä ja somen algoritmeja. Mies kokee mekaanisen teknologian kotoisaksi ja samastuttavaksi, mutta älyteknologia ja sosiaalinen media herättävät vierautta ja vastustusta.

”Sinuun käytän kaiken / liikenevän laskentatehoni / ennustaaksesi tarpeesi”

”Hengitys tasaantuu / autopesulan harjojen hyväilyssä // Humiseva kone / silittää ison miehen / sielun nukkaa”

Lopulta vielä tekoälyäkin vieraampi on nainen. Toisin kuin tekoälyä, naista ei voi valjastaa omiin tarkoituksiinsa sopivaksi tai vastaamaan toivotunlaisesti omiin kysymyksiin. Naisen vierauden vaikutelma kasvaa puhujan näkökulmasta singulariteetin mittasuhteisiin, sillä nainen ei toimi puhujan tuntemien lakien mukaan.

”Entä jos / naiset ovatkin kvanttikoneita? // Heihin kietoutuneina / kubitti pyörii villisti / 0 tai 1 samaan aikaan // Kun selkäsi käännät / tuloksen oikeellisuus / täytyy todentaa kokeella // Kuin törmääminen peilitalossa / kaikki vaihtoehdot / ovat esillä”

Poetiikka alkaa ruumiillisesta: toisen osaston runot puhuvat maskuliinisesta ruumiillisuudesta käsin. Aiheiksi nousevat muiden muassa seksi, urheilu, tunteet ja luonto, joita käsitellään kokevan ihmisruumiin kautta. Ruumiillisuus on maskuliinista, mutta herkkää. Kieli muuttuu aistivoimaisemmaksi ja kuvallisuus lisääntyy.

”[…] ruskean tuolin kankeus / pinnan luksusnarina / kuin / amerikkalaisen hotellin aula / kaduilla kevyt sitruunan kuori, / ruoho / […]”

”Haapa pukeutuu pitsiin, / etkö sinäkin? / Alkaisin havista”

Puhujan ilmaisussa korostuvat yksin jääneen miehen tunteet. Tunnemaailmaa ja rakkautta kuvataan tarkasti ja intiimisti, mutta nainen pelkistyy stereotyyppisiin metonymioihin: nainen on seksiä, pitsiä, huulipunaa ja vaatimuksia.

Jäin pohtimaan merenneidon merkitystä. Merenneito on nimimotiivi, mutta kytkeytyy runoihin hyvin harvoin. Näissä runoissa merenneito ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä, koodaa kehityksen irti kontrollista. Tekijän aiempi teos on myös merenneitoniminen.

Ehkä merenneito liittyy enemmän naiseuden mysteeriin. Merenneito on kaunis ja kostea, mutta ei koskaan avaa reisiään. Viaton pieni merenneito vai tekoälyn seireeni?