Viivan alle jää punainen lintu

Kustannusliike Aviador on tänä vuonna julkaissut runsaasti esikoiskokoelmia. Annamari Niskasen Kaikesta minkä olen unohtanut on laskujeni mukaan yksi seitsemästä vuoden 2025 esikoisesta – jopa kahdeksasta, jos Maija-Sofia Pitkäsen postuumisti julkaistu Ehkä kaikki särkyminen lasketaan mukaan.

Niskasen runoteos käsittelee ”niitä tavallisia” aiheita, kuten takakansi silmää iskien kertoo: rakkautta, elämää, kuolemaa, taviokuurnia. Kirja jakautuu viiteen osastoon, joista neljä on nimetty unohduksen mukaan, viides muistamisen. Rakenne on suoraviivainen ja toimii.

Kirjan ja osioiden nimissä toistuva ”mitä olen unohtanut” rakentaa vaikutelman, että runojen puhuja tekee välitilinpäätöstä eletyn elämän kanssa. Takana on runsaasti nähtyä, koettua ja ajateltua, ja väistämättä myös monta ajatuksen juonnetta ja tunteen solmua, jotka on täytynyt arjessa siirtää sivuun myöhempää tutkiskelua varten. Kirjoittaminen on eräs tapa kartoittaa muistin maastoa ja tarkastella, mitä on pitänyt mukanaan ja miksi.

Esimerkiksi näin: ”olen kantanut sinut tänne saakka pääni maljassa // minulle riittää se että asut samassa maailmassa”.

Ei ole helppoa ajatella rakkautta, jumalaa ja kuolemaa, todella ajatella itse. Runon puhuja kuvaa hengellistä kamppailuaan pakohuonepelinä. Jumalansa kanssa voi mennä mielensä sisäiseen paikkaan, josta ei pääse pois, ennen kuin välit ovat selvillä. Se on vakava yritys. Kuinka siinä käy?

”Jumalani on oma mieleni, joka puhuu minulle / tyynnyttävästi kuin olisin uhmaikäinen lapsi”. 

Rakkaus puolestaan on täyttymätön, kadoksissa: ”rakastan sinua huoneessani myrskyn aikaan / kuin olisin hukannut liian monta tavaraa patterin taa”. Kohtaamattomuus tematisoidaan suoraan pitkässä runossa, jossa rakastavaiset eivät onnistu tapaamaan toisiaan edes kuuden peräkkäisen elämän aikana.

Runojen puhuja tuntuu kiinteältä ja yhtenäiseltä läpi teoksen. Muistamisen teemaan yhdistettynä tämä ratkaisu voisi luoda elämäkerrallisen runouden vaikutelman. Kaikesta minkä olen unohtanut ei kuitenkaan avaudu leimallisesti omakohtaisen suuntaan. 

Metalyyrisyys on usein runoissa selkeästi läsnä. Kirjoittava minä on tietoinen siitä, ettei kirjoitus tosiasiassa tavoita muistoa, ei myöskään havaintoa:

”Mutta miten saadaan maalattua taviokuurnan silmään / valonkajo? // Ei ainakaan sanomalla ’valonkajo’”

Välillä kirjoittaminen rakentaa hankalaltakin tuntuvaa suojakoteloa maailmaa tarkastelevan minän ympärille: ”Täällä kirjoitan kaiken puskuriksi omia ajatuksiani vastaan.”

Useat lyhyet runot lähenevät aforismeja ja toimivat hyvin sellaisenaan. Toisinaan taas kiteytykset ovat liiankin ilmeisiä: ”Mitään muuta katsottavaa kuin luonto ei ole.”

Muistamisen teema ja summaavan, tarkastelevan katseen tuntu asettaa lukijan paikkaan, jossa on välillä jopa hieman klaustrofobinen tunnelma. Sitä keventävät kirkkaat luontohavainnot:

”Vadelmien varjoisat lyhdyt. / Niiden alla kiiltävää ilmaa, jota pystyy hengittämään.”

Erityisesti ilahduttaa taviokuurna. En useinkaan innostu teoksista, joissa luonnontieteellistä tai biologista erityissanastoa käytetään runsaasti. Niukasti käytettynä tehokeinona tarkka lajimääritys ja -kuvaus herättää kiinnostuksen. Näissä runoissa kohdattu ”taviokuurna kuin rubiini” saa minut etsimään tietoa taviokuurnista, katselemaan niiden kuvia ja miettimään, olenko itse asiassa koskaan todella nähnyt tätä upean väristä lintua. Ainakaan en ole tuntenut sen nimeä.

Kannessakin toistuu punaisen linnun väri, minkä tajuaa kirjan luettuaan. Muutoin kirjan ulkoasu ei herätä mielenkiintoa, se vaikuttaa geneeriseltä. Runovuoden 2025 lopulla mietin, kannattaisiko kustantamon satsata vielä enemmän kaikkien esikoisten toimittamiseen. Kaikesta minkä olen unohtanut on totisesti ansiokas esikoisteos – kaksoismerkitys harkittu – mutta se olisi vielä hyötynyt ilmaisun ja teoskokonaisuuden hiomisesta.