Ajatusten rantaviivat

Tiheään julkaisutahtiin intoutuneen Aki Salmelan tuorein runoteos ~ kiinnittää huomion oudolla nimellään. Aaltoviiva eli tilde on kielen näennäisen vähäpätöinen täydennysmerkki. Sitä käytetään paitsi matematiikassa ja tietokoneiden merkkijärjestelmissä, myös osoittamaan vaihtoehtoisuutta ja kirjainten tarkkeena ääntämyksen tai painotusten ilmaisemiseksi. Aaltoviivaan törmää suomea useammin esimerkiksi espanjan kielessä. Salmelan ~ koostuu pääosin lyhyistä runofragmenteista, joista moni voisi alkaa ja päättyä kysymysmerkkiin kuin espanjalainen lause. Runoilijan tunnistettavaa keskeislyriikkaa määrittelevät aforistinen havainnointi ja hiljainen melankolia. 

Todellisuuden keskipakoisvoima ja ihmisyyden reunaehdot askarruttavat kokoelmasta toiseen hyvin samankaltaista puhujaa – kuten tuoreimmassakin: ”Elämä on mitä hyvänsä. / En pääse kiertämään sen selustaan.” Salmelan kaksi edellistä teosta Epäsäännöllisiä kappaleita (2024) ja Saudade do Porto (2024) käsittelivät ~:n tapaan kaiken katoavaisuutta ja kaipauksen metafysiikkaa, mutta laveammin ja paikoin esseistisesti. Käsillä olevan teoksen poetiikka on tietoisesti riisutumpaa. Vähäsäkeisiä runolauseita edeltävät aaltoviivat ilmaisevat tarkkeen sijaan epätarkkuutta ja katkoksia. 

Nimensä odotushorisontin vastaisesti ~ karttaa kokeellisuutta. Pienten yksityiskohtien runous ei paljasta tai alleviivaa vaan kutsuu tottumuksista vapaalle vyöhykkeelle: ”Kuten meren tuoksu, / joka olisi epämiellyttävä, jos siihen ei yhdistäisi merta.” Eniten puhuja saa irti kielen tahattoman esoteerisesta järjestelmästä, jota hän tarkastelee hellittämättömästi kuin Wittgenstein. Runoissa sanat jahtaavat häntäänsä. Kieli on sekä ”varjoaine, joka paljastaa poikkeavuuksia” että ”este ,/ jonka yli on vaikea nähdä.” Teos ei säästele kursiivia, mutta korostuksen sijaan syntyy vaikutelma havainnon värinästä: ”Kielessä on vain eroja. // Maailmassa itsessään / ei ole merkittäviä painotuksia.” Lopulta kieli itse vertautuu aaltoviivaan, joka taas näyttää äärettömyyden alkutelineeltä tai heikolta signaalilta tuntemattomasta.

Hyvinvointibisneksen äänitorvet toistelevat väsymättä truismia, kuinka emme ole yhtä ajatustemme kanssa. Salmelan runoudessa taas ajatus materialisoituu siinä missä ajattelijakin: ”Niin kuin hevonen on yhtä laukkansa kanssa.” Äänenpainot muistuttavat portugalilaisklassikko Fernando Pessoan sivullisuuden tunnoista mutta myös metalyyrisestä ironiasta. Mieleeni tulee Pessoan runo ”Autopsykografia”(suom. Pentti Saaritsa). Se julistaa runoilijan teeskentelijäksi, joka ”teeskentelee senkin tuskan / jonka hän tuntee todella.” Vastaavasti ~:ssä runous edustaa vain elämän likiarvoa: ”Kieli, tämä lopullinen / ikään kuin”. Toisaalta itse ”[e]lämällä, usein, on huonosti kerrotun vitsin muoto”, jonka muistot lakastuvat ”miedoiksi nostalgian vivahteiksi.”  

Teoksen haikea yleistunnelma perustelee modernistisen lakonisuuden hyvin. Rytmisesti konstailemattomat runot liittyvät levollisesti virtaavaan kokonaisuuteen. Näen Salmelan runoilijanlaadussa yhtymäkohtia myös vastikään elämäkertansa saaneeseen Jyri Schreckiin (1937–1982). Molempien runoudessa korostuu hiottu, ilmavasti pelkistetty ja epäajanmukainen ajattelu, johon mieltyy kuin lumisateeseen. Schreckin tavoin ~ tarkastelee yksitoikkoisen arjen kadottamia ajatuksia. Parhaimmillaan Salmelan runot väistelevät väsyttävää kyynisyyttä vilpittömällä ihmettelyllä, joka säilyttää kirjoituksen perimmäisen salaisuuden: ”On melkein mahdotonta ymmärtää, ettei tätä sano kukaan; / että tämä ei ole kenenkään ääni.”

Minulle ~ edustaa vaivatta sulavaa mutta miellyttävää ajatussytykettä. Parin syväluvun jälkeen terästäytyvä kriitikkominäni penää myös enemmän. Runojen yleistasoiset pohdinnat kilpistyvät välillä tiiviyteen nähden turhan latteiksi havainnoiksi, kuten kokoelmassa toistuva ajatus kirjoittamisesta ”katoavaisuuden harjoituksena”.  Puhtaaksi viljeltyä ilmaisua kuormittavat ajoittain varovaiselta kalskahtavat adverbit (”kovin”, ”melkein”, ”usein”). Jotkin Salmelan tautologiat taas tuntuvat loppuun kierrätetyltä ajattelulta: ”Kaikista oudoista asioista / oudointa on olla olemassa”. 

Puhuja ajautuu teoksen edetessä toisteisiin nollapisteisiin, joissa kirjoitus vaikeroi käyttämättömiä mahdollisuuksiaan. Kielifilosofinen pessimismi taas tuntuu lähestyvän Osmo Jokisen Nollapistettä (1964), tyhjien sivujen täyttämää kulttirunoteosta. Toisaalta ajattelurunoudessa itävä eetos muistuttaa Mirkka Rekolan lausumasta: ”Minä en kirjoita ajatuksia, niiltä ei saa rauhaa.” Kuten Salmelan puhuja toteaa surullisesta ajatuksen rannikosta: ”En tahtoisi katsella / kenenkään kulkevan sitä pitkin.”

Lopulta ~:n runot vertautuvat verbalisoituihin huokauksiin, jotka ovat kohteettomia mutta auringonlaskunvärisiä. Siten teos muistuttaa tyylikkäästi, kuinka runouden täytyy kielen vaalimisen lisäksi viitoittaa käsittämisen epävarmuuteen ja sanojen takaiseen, minkä ei toisaalta tarvitse tarkoittaa mystiikkaan verhoutumista. Eksistentialistista otetta kannattelee ihastuttava keveyden tuntu ja kirpeä huumori. Kun Heideggerille ihminen oli maailmaan heitetty, Salmela näkee, kuinka kielellinen olento ”heittelehtii yhä edelleen // paikasta toiseen, asiasta toiseen, /toisesta toiseen.”