Kurkistusluukku metsään
Paula Sankelo ja Saara Laakso kurkistelevat Saila Susiluodon Rituaalin sivuille leikatuista aukoista metsään. Kriitikot pohtivat kirouksia ja loitsuja sisältävää teosta lehteillessään, voiko ympäristösuojelussa hyödyntää loitsujen voimaa. Mitä kävisi jos miljoona suomalaista menisi metsään loitsimaan?
Fiktiivisen teoksen levitystapakin olisi sopinut Bokeh-eetokseen: kirja ”ei olisi päätynyt kirjakauppojen pölyisille teräshyllyille, neonväristen alennusmyyntipöytien alaosiin”, eikä muutenkaan osaksi kirjallisuuden tavanomaisinta jakeluverkostoa.
Oman teokseni äärellä rupesin oikein miettimään, miksi aukkoja ei käytetä useammin runoteoksissa. Esimerkiksi Tove Janssonin kuvakirja Hur gick det sen? (1952, suom. Kuinkas sitten kävikään?) on tuttu ja rakas, mutta siinä aukot muuttavat kuvia ja tilan tuntua, eivät tekstiä. En muista aiemmin lukeneeni yhtään aikuisille suunnattua runoteosta, jossa olisi leikattu aukkoja sivuille.
Olen ulkomailla asumisen takia vähän pudonnut Susiluoto-kelkasta, vaikka olen kyllä hänen varhaisempia kokoelmiaan lukenut ahkerasti. Miten tämä kiinnittyy sinusta Susiluodon muuhun viimeaikaiseen tuotantoon?
Myös kuunneltavan kaupunkirunoelma Oratorio (2017) on teos, joka kutsuu vastaanottajaa pois sohvalta, aistimaan kaupunkitilaa ja runoelmaa. En ole vielä kuunnellut sitä, mutta sekin tuo esiin runojen kokemisen ruumiillisuuden ja paikkasidonnaisuuden.
heidän tehtaansa syttyvät tuleen
heidän osakkeensa romahtavat
heidän kryptovaluuttansa häviävät huijauksessa
heidän valheensa tulevat julki
heidän kasvonsa putoavat
Loitsuista minulle tulee ensimmäisenä mieleen Muinaisegyptiläinen kuolleiden kirja (suom. Jaana Toivari-Viitala). Se on kokoelma sarkofagien läheisyyteen muinaisessa egyptissä kirjoitettuja loitsuja, ylistyksiä ja rituaaleja. ”Inhoan! Inhoan! En syö sellaista mitä inhoan.”, sanoo vainaja loitsussa päästäkseen syömästä ulosteita manalassa. Hautateksteissä on tyylillisesti paljon samaa kuin Susiluodon Rituaalissa: arkisuutta ja loitsuille tyypillistä sanatason toistoa.
Mitä ajattelet loitsimisesta, missä sen vahvuus on nykyään ja voisiko sitä todella käyttää ympäristön suojelussa?
Loitsija ottaa ihmistä väkevämpiin voimiin sellaisen suhteen, joka ei ole fossiili-teknokapitalistisessa maailmankuvassa edes mahdollinen. Loitsimalla voi vähintään säröttää tuhoisaa maailmaan asettumista omassa itsessään. Siltä osin loitsu toimii ikään kuin väistämättä, jos sen ottaa todesta.
Minua ihastuttaa myös tapa, jolla puhuja aikoo suojella: ”suojelen / hänen sydämensä / pidän sen männyntuoksuisena, tuulevana”. Juuri tuohon ihminen pystyy parhaimmillaan ja ehkä myös runous. Jos runoudelle pitäisi antaa jokin tehtävä, niin se voisi olla pitää sydämiä männyntuoksuisina ja tuulevina.
Palatakseni kysymykseesi, irtoaako loitsimisesta konkreettista lievitystä ympäristötuhoihin: ehkä, jos yhä useampi uskaltaa ottaa uuden asennon luontosuhteessaan. Yksin metsässä loitsiminen ei kuitenkaan riitä, uusien luontosuhteiden ja maailmankuvien muodostuminen vaatii uudenlaisia yhteisöjä. Jos sanotaanko vaikka miljoona suomalaista menisi säännöllisesti yhdessä metsään loitsimaan, mitä kaikkea silloin tapahtuisi ja mitä kaikkea silloin jäisi tapahtumatta? Kenties tämän vuoksi Rituaalissa on kuoro, loitsija ei ole metsässä yksin.
Rituaalin kirouksissa on sellaista ponnekasta sisuuntumista, jonka vaikutuksiin ja vaikuttavuuteen uskon: ”kiroan ne jotka metsällä rahastavat / heidän kylmät konttorinsa ja maireat puheensa / kiroan poliitikot jotka myyvät metsän kuin äitinsä”. Syylliset osoitetaan ja saatetaan tässä vastuuseen. Teksti antaa luvan ja sanat suuttumuksen ilmaisemiselle.
Viime aikoina on julkaistu paljon metsäaiheisia runoteoksia, äkkilaskemalla keksin kymmenkunta. Löydätkö jotakin sukulaisteoksia tälle viimeaikaisten teosten kentältä?
Taivaaseen saakka ulottuvat puut eivät ehkä ole kovin harvinaista luontokuvastoa, mutta minusta siinä tavassa, jolla nämä kokoelmat asettuvat metsään on muutakin samaa. Esimerkiksi Puun avaruudesta -kirjassa esiintyvät päpsiäisten ja tähtikirjaajien äänet ovat nekin kuin eräänlainen kuoro.
Myös vanhempia luontorunouden kaikuja muistui lukiessa mieleen. Rituaalissa mainitaan useampaan kertaan metsän ovi, esimerkiksi näin: ”koputan vihreän seinään / vaikka ovi on auki jo”. Kenties metsän ovesta kertovat säkeet viittaavat Risto Rasan kokoelmaan Metsän seinä on vain vihreä ovi (Otava 1971)?
Sivun kymmenen runo on hieno ja järkyttävä: ”ajattele maalauksia joissa metsä loisti / miten tyhjiä ne ovat nyt / kun puut ovat niistä poistuneet”. Luen tuosta ajatuksen, että vanhaa maisemamaalaustaidetta alettaisiin päivittää tai voisi tapahtua jotakin mystistä, jonka myötä kuvat päivittyisivät. Siis tyyliin maalauksessa, jossa alunperin oli lehtometsä, näkyisikin teollisuusalue. Runo tuntuu sanovan, että metsäympäristön katoaminen tarkoittaa tiettyjen ikivihreiden kuvien ja aiheiden katoamista myös taiteesta. Jos niitä käytetäänkin, ne kehystyvät metsättömässä todellisuudessa toisin, muistona tai fantasiana.
Lähdin kerran kirjan kanssa metsään. Lausuttuani kaksi runoa umpihangessa lampsin takaisin polulle ja palasin kotiin. Oli vaikeaa päästä tunnelmaan, että olisin todella tuntenut tekeväni rituaalia. Ehkä teosta pitäisi kokeilla kesällä tai mennä lausumaan sitä yhdessä jonkun kanssa. Lähtisin myös mielelläni katsomaan lähimetsään esitystä, joka perustuisi näihin teksteihin.