Merellä puhutaan suoraan

Carina Karlssonin Marconirummet on pieni runokirja pimeästä ja tyhjästä. Teos on saanut nimensä laivan radiohuoneesta, jossa Marconi-viestintälaitteen käyttäjä istuu yksin muista eristettynä. Marconi-laite oli 1900-luvun alussa ainut tapa, jolla laiva pystyi pitämään yhteyttä ulkomaailmaan. Kirjan etu- ja takakannessa kuvataan radion virtapiirejä kuin kehottaen: näin saat yhteyden muihin, tässä ohjeet. Pimeä ja tyhjä eivät ole kauniin ja täyden elämän vastakohta, vaan sen olennainen osa.

Elämänkaarella kronologisesti etenevät runot sijoittuvat runojen puhujan kotisaarelle. Saari elää vuodenkierron ja merenkäynnin mukaan. Lapsuudessa runojen puhuja tarkkailee merta, sen tummuutta ja mysteerejä, ja myöhemmin hän rakastuu merimieheen. Hän saa merimiehen kanssa lapsen ja jää kotiin pitkiksi ajoiksi yksin miehen lähtiessä merille. Yksinäisyys ei välttämättä kaikkoa, kun puoliso palaa kotiin. 

Niin Marconi-huone kuin merikin saavat teoksen edetessä useita merkityksiä. Karlssonin runoudessa ihmisen erottaa toisesta päänsisäinen syvä maailma, jonka virtauksista hopeiset kuplat silloin tällöin kohoavat pintaan. Mihin tai keneen ihmiset ankkuroituvat yksinäisyyden ylittääkseen, minkälaiseen Marconi-huoneeseen vetäytyvät kun tarvitsevat rauhaa?

Suomea äidinkielenään puhuvalle ja suomenkielisessä nykyrunoudessa viime vuosikymmenen muhineelle kriitikolle Karlssonin runojen kieli juuri tuntuu yllättävän konservatiiviselta. Sävy on toteava, ei kovin leikillinen: “Vattnet var hårt / i sjöarna runt byn / där vi växte upp. / Allt man sänkte ner i det / blänkte som silver, / man dök i det / och blänkte som silver.” Kuvasto keskittyy luontoon, saaren arkeen ja ihmissuhteisiin. Yhdistelmä huolellista kieltä ja tarkoin valittuja huomioita korostanee konservatiivisuuden vaikutelmaa.

Karlssonin huolellinen kieli palvelee ajattelun suoruutta. Runoilija ei häslää tai huido, vaan tuijottaa maailmaa ja toteaa näkemänsä rehellisesti: ”Vi vaknade / av att den unge bonden på Nästgårds drog förbi / i sin traktor. / Klockan var sex.” Arkirealismiin taipuvan sävyn tavoite on paljastaa se, mikä ihmisyydessä on herkkää ja kaunista. Karlsson hallitsee tyylilajin täysin.

Teoksen hiljainen anarkistisuus paljastuu vasta jälkikäteen. Kielen ja katseen kautta Karlsson sekä vastaanottaa meren viestejä että kirjoittaa omiaan, ja välittää molempia lukijalle. Maailmassa, josta tulvaportit tuntuvat hajonneet vuosikymmen sitten, on omalla tavallaan radikaalia haluta rakentaa aito yhteys muihin ihmisiin, vaikka oleminen tuntuisi myrskyssä kulkevan aluksen Marconi-huoneessa istumiselta. Mitä hän sanoo seuraavaksi? Entä mitä minä vastaan?