Koirien rakkaus kannattelee raskaan elämäntilanteen keskellä

Suomalaisen ympäristö- ja eläinrunouden uuden aallon myötä myös koira on noussut kotimaisissa runoteoksissa entistä näkyvämpään asemaan. Erityisesti 2023 oli suomalaisen koirarunouden vuosi: silloin ilmestyivät Hanna Stormin Silittäisinkö häntä vähän, Silja Kejosen Äiti ja sylikoira sekä Henriikka Tavin Remu, joissa kaikissa koira on rakastettu perheenjäsen ja teoskomposition tärkeä osa. Koira-aiheisten nykyrunouden edustajien joukkoon kuuluu myös Heidi Wikströmin esikoisteos Totuus helmipöllöstä. Ensimmäisen asteen yhtälön ratkaisu, jossa koirien horjumaton kumppanuus kannattelee muistojen painon ja lapsen psyykkisen sairastumisen koettelemaa puhujaa. 

Toinen viime vuosien suosikkiaiheista, äitiys, on Wikströminkin teoksessa tärkeä teema, jota erityisesti lapsen sairauden käsittely runoihin rakentaa. Äidin rakkaus sairastunutta lastaan kohtaan näyttäytyy vankkumattomana mutta myös kompleksisena ja kivuliaana. Huoli psykiatriseen sairaalaan joutuneesta lapsesta kulkee puhujan matkassa kaikkialle ja lähes salpaa hengityksen: ”mutta jos arvelen // että et halua ottaa lääkkeitä / että käytät huumeita / tai olet toivoton // minä en voi melkein hengittää”. Runoissa kuvataan koskettavasti, kuinka raskas tilanne on tehnyt puhujasta sivullisen suhteessa tavalliseen elämään. Lapsen sairastumisen käsittely saa puhujan reflektoimaan myös menneisyyden varjoja ja lapsuuttaan, jonka muisteluun teoksessa olennaisessa asemassa oleva luontokuvasto lomittuu. 

Koirien kanssa käveleminen ja heidän tarjoamansa kanssaelo ja rakkaus näyttäytyvät runoissa maadoittavina voimina, jotka huolenkin keskellä pitävät puhujan kiinni elämässä: ”koirat rakastavat minua, tiedän sen / lähdimme pellon yli”. Vaikka teos ei sukella koirien persoonaan ja ihmeellisyyteen yhtä monitahoisesti ja sykähdyttävästi kuin esimerkiksi Tavin Remu, koirat esitetään runoissa syvästi tuntevina olentoina ja puhujan ensisijaisina seuralaisena.  Koirien lisäksi metsä ankkuroi puhujan todellisuuteen. Teoksessa kuvataan vaikuttavasti metsäluonnon elinvoimaa ja puhujan luontorakkautta, mutta myös 2020-luvun suomalaista runoutta temaattisesti leimaava ihmisen tuhoava ympäristösuhde nousee Wikströminkin runoissa esiin: ”puiden istutus muuttuu aina vain dramaattisemmaksi / ja hakkuuaukiot”.

Lopulta puhujan huoli kääntyy helpotukseen, kun lapsi pääsee pois sairaalasta ja muuttaa omaan tuettuun kotiin. Tämä mahdollistaa myös äidin paluun tavallisen piiriin: ”uusi todellisuus puhuu lempeästi: saat olla, kävellä rauhassa tutun / reitin pellolla, hiekkatiellä, metsässä. saat kerätä voimia, saat ajatella, / että vielä on mahdollista.” Teoksessa muistutetaan osuvasti siitä, että psyykkisesti vakavasti sairaan ihmisen pärjääminen elämässä on kiinni ennen kaikkea siitä, mihin yhteiskunta on valmis panostamaan.

Runot ovat vahvoilla käsitellessään luontoa, ihmisen ja koiran välistä kumppanuutta sekä äitiyttä lapsen psyykkisen sairauden varjossa, mutta varaa olisi ollut myös fokusoinnille ja tiivistämiselle. Esimerkiksi teoksen neljättä osastoa hallitseva satugenrellä leikittely jää kömpelöön asemaan. Välillä runojen tyyli myös notkahtaa turhankin naivistiseksi, vaikka parhaimmillaan ilmaisu on kirkasta ja oivaltavaa. Tästä huolimatta Totuus helmipöllöstä. Ensimmäisen asteen yhtälön ratkaisu on koskettava ja voittopuolisesti toimiva kokonaisuus. Se antaa puhuttelevasti tunnustusta ihmisen ja ei-inhimillisen luonnon väliselle yhteydelle sekä nostaa esiin yhteiskunnallisesti tärkeitä aiheita, joiden toivoisi saavan ajassamme enemmänkin näkyvyyttä.