Kielten välistä haukahtelua

Minulla on porttiteoria, jota haastan testaamaan. Ajattelen, että tämän vuoden Nihil Interitin runouspalkinnon voittanut Remu toimisi erinomaisena sisäänheittoteoksena kokeelliseen runouteen. Kotimaisen kokeellisen nykyrunouden uranuurtaja Henriikka Tavin teos on mukaansatempaava ja lähestyttävä. Lisäksi sen aiheet, suhde koiraan ja lapsettomuus, ovat varmasti monelle samastuttavia.

Remu on eräänlainen rakkauskirje vanhalle koiralle ja samalla surulaulu toivotulle mutta syntymättä jääneelle lapselle, jota puhutellaan poissaolevana. Teos horjuu vilpittömyyden ja nauravaisen, ironisen asennoitumisen välillä. Myös runojen toteava, tyylitellyn yksinkertainen kieli, jota Riikka Simpura luonnehtii Kiiltomadossa paikoin jopa journalistiseksi, lisää vilpittömyyden ja ironian välistä huojuntaa. 

Keskeislyyrinen minä kuvaa elämää koiran ja lapsettomuuden kanssa: ”En pidä siitä, että haukut tauotta / monotonista haukkuasi / niin että on pakko pitää korvatulppia.” Runojen välille muodostuu jännite, kun seuraavalla sivulla puhuja jatkaa: ”En pidä siitä, että meillä ei ole lapsia. / Se on kuivaa ja tyhjää ja etäistä. / On kuin olisi sairas. / Jotain meni jo. / Jokin on muuttunut nollaksi.” Koira tykkää pallosta, ihminen koirasta, ja rekisteri saa lukijan hihittämään ja herkistymään vuorotellen.

Runojen lomassa pilkahtelee pieniä merkkejä, hieroglyfinkaltaisia symboleita ja selittämättömiä sykkyröitä. Osastoissa ”Yritys [1]” ja ”Yritys [2]” merkit pääsevät toden teolla valloilleen ja osa runoista koostuu otsikon lisäksi pelkästään kuvamerkeistä. Ne tuntuvat toimivan ehdotuksena kääntää ihmiskieltä koiraksi tai koiran kieltä ihmiseksi. Tai kenties toimivat välikielenä, joka on kummallekin olennolle köykäinen.

Myös ASCII-taiteen mieleentuovissa merkeissä on kälyisyyttä. Ne ovat yksinkertaisia, vähän reppanoita. Kissan silmät pyörivät päässä. Humoristinen rekisteri sopii teoksen ilmaisupalettiin. Kirjan lopusta löytyy ”Liitteiksi” nimetystä osastoksi tulkittavasta jaksosta niin Remuksi, Henriikaksi kuin Haukuksi nimetyt fontit, joista voi ottaa haltuun kaikki kirjasimet koirakieleen. Aakkosto on monimerkityksellinen. Se osoittaa, kuinka yksinkertaisesti ihminen sovittelee tietoisuuttaan muuhun elolliseen ja kuinka rajoitettu pääsy toisen elävän tajuntaan meillä on – vain hassuja pieniä merkkejä, joista saa juuri ja juuri jotain selvää. Niistä välittyy teoksen maailmankuva, pyrkimys kommunikaatioon. Ihminen näyttää hitusen naurettavalta ja simppeliltä, koira kompleksiselta. Puhuja toteaa, miten on muistutettava itseään ”etten aina ymmärrä sävyjäsi / koska minä en ole koira.”

Alkaa naurattaa, kun luen ”Rakkausrunoa”, jossa haukutaan rakastetun perään: ”ehkä ehkä ehkä / Jaakko! / Tuleeko sieltä:  Jaakko! / Ei Jaakko, ei Jaakko, ei Jakko / mutta jospa / nyt // Jaakko!”.  Pohdin, luenko runoa koiran näkökulmasta vai en. Avaimen tulkintaan voi löytää osaston nimestä ”Yritys [3]”. Päädyn tarkastelemaan runoa metalyyrisesti, puhujan esittämänä yrityksenä kuvitella asettuvansa koiran asemaan. Tuo näkökulma läpäisee teosta. Osa hauskuudesta rakentuu siitä, miten runo valottaa ihmisen pakonomaista pyrkimystä sanallistaa. Toisen katsominen on myös itsensä katsomista, yritystä ymmärtää oma paikkansa muiden rinnalla. Kuten toisaalla puhuja pohtii: ”huomaamme sinussa kaiken / mitä emme huomaa toisissamme.”

Myönnettäköön, vetistelen viimeistä runoa lukiessani. Tavi onnistuu teoksessa tasapainottelemaan hauskuuden ja vilpittömyyden huojunnassa niin, että olen avoimena lopun suureelliselle julistukselle.

Haluan sellaisen maailman, jossa

koirat saavat kulkea vapaina.

Hiekkateisemmän, ketoisemman,

eläinviisaamman, polkuisemman,

jossa he saavat kulkea edellämme

ja perässä, omilla kiemuraisilla asioillaan

niin kuin silloin

kun maa oli kaikille sopivampi.

Vihoviimeiset säkeet julistavat koskettavasti rakkautta vanhenevalle koiralle: ”rakas iso pieni / Sinä tietoinen, tietoinen mieli.” Säkeistä välittyy kirjan eetos. Ilman että toista aivan ymmärtää, voi kommunikaation haasteista huolimatta välittää syvästi.