Inhimillistäisinkö häntä vähän?
Ihmisen suhde koiraan on erityinen. Koira on elänyt symbioosissa ihmisen kanssa tuhansia vuosia, ja sillä on enemmän erilaisia rooleja kuin kenties millään muulla eläimellä: metsästysapuri, työtoveri, lemmikki, ystävä, lapsi. Koira on lähempänä ihmistä kuin villieläimet, mutta toisaalta näiden yhtäläisyyksien kautta ihminen voi tunnistaa eläimen itsessään.
Vuonna 2023 ilmestyi ainakin kolme runoteosta, joiden aiheena on koiran ja ihmisen välinen suhde: Silja Kejosen Äiti ja sylikoira (Gummerus), Henriikka Tavin Remu (Teos) ja Hanna Stormin Silittäisinkö häntä vähän. Kaikissa kolmessa teoksessa myös peilataan koiran kautta suhteita muihin ihmisiin ja käsitellään jollain tavalla perheitä, oli kyse sitten äitiydestä, lapsettomuudesta tai parisuhteesta. Karvaisia kavereitamme käsittelevistä runoteoksista voi lukea lisää esimerkiksi Riikka Simpuran nippukritiikistä (Kiiltomato 7.12.2023).
Hanna Stormin teoksessa, tekijänsä kolmannessa, koira ilmestyy puhujan elämään sattumalta, rakastetun miehen seuralaisena. Kansiliepeen kehysruno kuitenkin kääntää totutun kiintymyssuhteiden hierarkian päälaelleen: ”nyt en kerro / suuresta / rakkaudesta / ihmiseen vaan / koirasta”. Teoksen edetessä asetelma keikahtaa uudelleen, sillä parisuhteen kipupisteille annetaan lopulta paljon tilaa.
Puhujan koirasuhde on tasapainoilua läheisyyden ja etäisyyden, inhimillistämisen ja eläimyyden tunnustamisen välillä. Rakastetun tapaan koira on ”hän”, mikä synnyttää Stormille tyypillistä tarkoituksellista epämääräisyyttä. Toisaalta koiralla ei ole muuta nimeä kuin ”koira”. Inhimillistämistä ei siis viedä loppuun asti, vaikka koiraa ”tekee aina mieli verrata ihmiseen”. Toisinaan koiran suuhun laitetaan sanoja, kun puhuja peilaa siihen omaa epävarmuuttaan: ”laita tuo! se haukahtaa kultaisen housupuvun kohdalla / ja nuo! se kantaa suussaan vuorikristalleja”.
Kuten Maija Alander toteaa kritiikissään (Nuori Voima 4/2023), ihmisen koirasuhteen ytimessä on suru, sillä lajien välistä etäisyyttä ei voi koskaan ylittää täysin. Stormin teoksen puhuja tunnustaa odottavansa koiralta ”viestejä / että se uskoutuisi minulle enkä vain minä sille”, mutta samalla muistuttaa itselleen, että ”rakkaus on ihmisen keksintö”.
Stormin aiempien teosten tapaan kokoelman runot on aseteltu sivulle ilmavasti, tyhjää tilaa hyödyntäen. Runoja rytmittää Saara Hankaman minimalistinen kuvitus, joka muistuttaa ihmisen ja koiran välisen yhteyden sanattomasta puolesta.
Kommentit kritiikkiin