Ei puhuta joesta

Saila Susiluodon Akheron kiinnittyy tiiviisti antiikin Kreikkaan – mytologiassa Akheron on Manalassa virtaava joki. Tässä teoksessa kuoleman ja tuhon joki on kiinnepiste, jolla on monta tehtävää ja merkitystä, niistä konkreettisimpana ekokriisin kuvaaminen.

Käsittelemätön ja pitelemätön kokonaisuus, joki, kuvastaa lukukokemuksessani jonkinlaista kognitiivista dissonanssia suhtautumisessa ekokriisiin: ”Emme koskaan puhu A:n kanssa joesta. Puhumme koirista, koirasta. / En tiedä miksi A on tullut toisesta maasta tänne asti, miksi juuri tälle / joelle, peseytyykö hän sen kirkkaudessa aamuisin, kantaako autoon vettä / ja keittääkö siitä aamukahvinsa.” Joet ovat asioita, jotka eivät voi olla määrittämättä paikkojen luonnetta, mutta siitä huolimatta Akheronissa juuri se on aihe, josta ei esitetä lisäkysymyksiä.

Tarkemmat tiedot ihmisten suhteesta jokeen säilyvät runojen hahmojen yksityisasioina, vaikka ne selvästi mietityttävät puhujaa. Keskustelun taso ja sisältö säilyvät yleisellä tasolla, käsitettävän kokoisissa asioissa, kuten koirassa. Esimerkiksi tuhon tai pyhyyden kaltaisten ”liian suurten” asioiden väistäminen tai pitäminen sisällään on yhtäältä tapa säilyä järjissään: ”jumalten lähellä on / vaikea nähdä, mahdoton hengittää. Heidän äänensä on liian kova, heidän / muotonsa liian suuri.” 

Toisaalta suuruuden ja kauhun väistäminen tuottaa yksinäisyyttä ja surua, joka lopulta saavuttaa kenet tahansa: ”Juuri kun väsyy keikauskakkuun, sen aina pohjasta päälle nousevaan / kerrokseen, huoneeseen jossa huonekalut roikkuvat katosta, visertää / huoneeseen sävel ja laskee kaiken aloilleen, paikoilleen, naulitsee tämän / hetken, tämän tietyn kivun, surun jota ei voi paeta.” Tällaista runoa ei voi vastustella: naulita-verbi kuvaa päättäväisyyttä. Se paljastaa ne kaikkein taitavimmin piilotetut ja väistetyt pelot ja surut, joiden kanssa on, lukijankin, lopulta vain oltava.

Susiluodon tuotannolle ominaisesti myös Akheronissa laatikkomainen proosaruno on melko hallitsevassa roolissa, ja ne ovat hienoja. Välistä on mahtavaa lukea huokoisempia säkeitä, esimerkiksi yllättävässä puhekielisessä rekisterissä: ”sulla on männynneulasia jaettavaksi”. Toinen miellyttävä muoto on vyöryten putoavat, pitkähköt säkeisiin kirjoitetut runot: ”ja lunta satoi ja satoi / maisema solmiutui valkoiseen ja puhtaus / kun alle jäivät roskat ja tuulessa irronneet oksat / mustuneet ruohot, maan hiukset / muurinpalat, ajasta murtuneet kivet / ja aivan kuin puu vedessä halusin minäkin juurtua / virran lohtuun”. Niiden muoto tuo mieleen Sirpa Kyyrösen Talviunien (2024) hengästyttävät sääolosuhderunot, mutta Susiluodon runot satavat katarttisesti kuin lumi, kun taas Kyyrösen vastaavissa on mukana myös äärihelteen ja tukaluuden kuvausta. Kyyrösen runoja ei voi lukea samalla tavalla lohdullisina kuin Susiluodon runoja, joissa suru ja tuska peittyvät lumeen tai menevät virran mukana.

Yksi ensimmäisistä ajatuksistani Susiluodon teoksen äärellä oli ihmetys siitä, miksi se kielessään ja aiheissaan liikkuu ensin lähelle ja taas kauas, antiikista Kalasataman torneihin, jumalten luistelun kuvauksesta yön hiljaisiin hetkiin nukkuvan lapsen viereen. Runot tuntuvat alkuun etäisiltä ja tyylikkäiltä, ja Akheronin vastaanotossa onkin viitattu kotimaisiin modernistirunoilijoihin. Kun luen edellä siteeraamani runon sävelestä, joka ennalta varoittamatta naulitsee kivun ja surun kriisejä karttaneen puhujan ylle, alan ymmärtää. Akheron kuvaa turtumusta ja sitä, miten mahdotonta todellisuudelle herkistyminen voi toisinaan olla. Siksi runot kertovatkin näyin ja välähdyksin eräänlaisen maailmasuhteen, sellaisen, jossa vain hetkittäin on herkkyyttä katsoa tuhoa ja surua kohti. Loput ajasta on taipuvainen venkoilemaan.