Löytörunoutta toisenlaisesta todellisuudesta

Päätin kohdata runoilija Toni Lahtisen ja kuvittaja Lotta Nevanperän teoksen ihanteellisella tavalla: en selvittänyt etukäteen, mistä siinä varsinaisesti ”on kyse”. Aloin vain lukea. Pian liikutuin siitä, miten hienosti kirjan mahdollisuudet esineenä on teosta tehtäessä otettu huomioon. Miten läpinäkyvän sivun kääntäminen laskeekin edellisen sivun runon päälle lisää sanoja, jotka muuttavat tekstin dynamiikkaa. Antti Nylénin Bokeh-kustantamon kirjat ovat pienten painosten ja huolellisten ratkaisujen käsityötä. Puut ovat täynnä lapsia yhdistää tekstiä, kuvia, materiaaleja, värejä. 

Jo ensilukemalla runot tuntuvat sijoittuvan erikoiseen todellisuuteen. Aluksi mietin, onko kyse tuonpuoleisen rajasta. Ovatko runot puhetta rajan taakse tai sieltä takaisin maailmaan, jonka puhuja on jo joutunut jättämään: ”pysähdyn tässä / ja katson kaunista taloani // kuka heiluttaa ikkunassa?” Jos kyse olisi jälkimmäisestä, uuden todellisuuden voisi nähdä myös mahdollisuutena. Moni on varmasti kuvitellut elämää kummituksena: miltä tuntuisi nähdä muut katsomassa lävitseni? Miltä läheisten elämä näyttäisi ilman minua? 

”ennen metsässä oli paljon kieltoja / ettei saa astua tänne tai tuonne    puolen // nyt kuljen kaikkia polkuja / en voi enää hukkua” 

Kyllä, olin varma kuoleman käsittelyn teemasta, pidin runoja myös kauniina ja mystisinä, niin kirjoitin muistiinpanoihini. Kun siirryin kirjan päättävään esseeseen ”Äitini metsä”, paljastui, että Lahtinen on kerännyt runot kävelyretkiltä Alzheimerin tautiin sairastuneen äitinsä kanssa. ”Seurasin hänen kulkuaan tuntemattomaan maailmaan, joka oli omien aistieni ulottumattomissa”, Lahtinen kirjoittaa. 

En ollut täysin väärässä rajantakaisuuden kanssa, mutta tekstien mystinen paikka sijaitsee elävien maailman sisällä. Runojen todellisuus on toisenlainen, silti merkityksellinen. Metsä on ollut Lahtisen äidille tärkeä, ja kävelylenkit siellä olennaisia itsenäisyyden säilyttämisen kannalta: ”tämä metsä on pesäni / ei täällä kukaan tee toiselle pahaa”. Kun sairastuneen elämä muuttuu arvaamattomaksi ja pelottavaksi, tuttujen paikkojen merkitys kasvaa entisestään, ja todellisuus puolestaan hälvenee vieraassa ympäristössä. Alzheimeria sairastanut isoäitini kaipasi palvelutalosta toistuvasti kotiin, mutta ei ollut enää varmaa, tarkoittiko hän mummolaani vai omaa lapsuudenkotiaan. Yhä uudelleen hänelle kerrottiin: tämä on nyt sinun kotisi. Lahtinen kertoo myös esseessään siitä, miten taudin oireena on voimakas koti-ikävä. 

Käänteen jälkeen katse runoihin muuttui toiseksi. Samoin katse kuviin: osassa niistä näkyy päällekkäin metsämaisemia ja vanhoja perhevalokuvia, kuin metsässä vaeltaisi joukoittain ihmisiä, kaksi todellisuutta päällekkäin. Outi Hytönen huomauttaa Suomen Kuvalehden kritiikissään, että kuvat muuttuvat valossa: ”Aamuauringon sälekaihtimien raoista tunkevat valoraidat tai iltahämäräinen huone luovat kuviin aivan erilaiset tunnelmat.” 

Runokuvakirjojen vaarana on, että kuvat tyhjentävät runoja liikaa, mutta tällä kertaa tekstien toteava minimalismi saa kuvituksesta lisätason, joka tekee taideteoksesta kokonaisen. Myös lopussa oleva essee täydentää teosta olennaisella tavalla, koska runojen keräämisen tekniikka on harvinainen ja ansaitsee tulla avatuksi. Lahtinen kirjoittaa kiinnostavasti siitä, miten Alzheimerin taudin oireisiin kuuluvat sanojen toistaminen, poisjättö ja kiertoilmaisut ovat myös runoudessa tuttuja elementtejä. Kaikkea tekstien symboliikkaa ei olisi kuitenkaan tarvinnut niin perusteellisesti avata, ja esimerkiksi metsänpeiton merkityksiä mytologiassa olisi voinut käsitellä huomattavasti lyhyemmin. 

Puut ovat täynnä lapsia on hieno lisä kotimaiseen löytörunouteen. Arkisilla dokumenteilla, muistiinpanolapuilla, kuiteilla ja muiden ihmisten lausahduksilla voi rakentaa omalla poetiikallaan toimivia runoja, jotka luovat yllättäviä värähdyksiä lukijassaan. Runoilijan työssä korostuvat silloin käyttökelpoisen materiaalin huomaaminen, järjestäminen ja dramaturgian taju. Läsnä on tietysti fragmentin poetiikka, se miten erilliset tekstit alkavat yhdistämisen jälkeen kommunikoida toistensa kanssa. Tässä Lahtisen ja Nevanperän teos onnistuu erityisen hienosti: puheista kootut lausahdukset luovat oman maailmansa, joka on mystinen, erilainen ja voimakkaasti tunteva. Kokemuksissa korostuu nykyhetki, ”tässä!” Havainnot ovat merkityksellisiä hetkessä, jossa ne koetaan, ja elämän kauneus ja voima ovat läsnä: ”tänään on ihana ilma ja linnut laulavat kuin ne laulaisivat minulle”. Kuten runoilijan pyrkimyksenä oli, kokoelma esittää puhujan kunnioittavassa valossa.