Välittömät valomerkit

Patoamattoman luomisvoimaisen Karri Kokon Cage korvissa koostuu improvisaatioharjoituksista. Runoilija valottaa jälkisanoissaan yksinkertaisia mutta kärsivällisyyttä vaativia menetelmiään: Kaksiosaisen teoksen ensimmäisen osasto ”Junassa” on kirjoitettu ”yhdeltä istumalta junassa matkalla Turkuun ja takaisin”. Toisen osaston ”Syksy” runot on kirjoitettu puolestaan kahvilassa yksi runo päivässä -menetelmällä. Harjoitukset tuovat mieleeni Reetta Pekkasen Salakuljetuksia-runovihon (Poesia 2020), jonka viehkot kiteet on kirjoitettu vieläkin tiukemmalla sana päivässä -metodilla. 

Improvisaation etymologia (latinan ”improvisus”) viittaa ennennäkemättömään ja yllättävään. Kokon teoksessa suunnittelemattomuus näkyy esimerkiksi jännittävinä rinnastuksina, jotka puhaltavat latteuksiinkin uuden hengen. Hetkessä luotu runous lähenee myös unien luomistyötä. Ei siis ihme, että unen selitysvoimaisuus toistuu kokoelman motiivina : ”Unohdus on muistin sairaus ja lääke / ja selittää pianonsoiton alkeita unissa”. Improvisaatioon sekoittuu myös hallittua absurdismia: ”viulu muistaa venäläiset televisiot / keikkuu itsekseen ja nukahtaa.” Personifikaatiot kihelmöivät kuin Gertrude Steinin Herkät napit. 

Kuten Carlos Lievonen muistuttaa teoksen Käsikirjoitus kritiikissään, Kokon kokeellista runoutta on usein hedelmällisempää tarkastella kielellisinä tutkimusmatkoina kuin merkityksiä analysoimalla. Cage korvissa on tosin muodollisesti lähestyttävä. Numeroidut runot koostuvat parisäkeistä, jotka sulkeutuvat merkitsevästi pisteisiin. Näin runoista muodostuu kuusi- tai seitsenrivisiä, oikukkaita runolauseita, joka saavat uusiutuvan polttoaineensa elliptisyydestä. Tämä tuo mieleeni Milka Luhtaniemen Tauottoman (Gummerus 2024) tiiviin huokoisuuden ja syvällisen uteliaisuuden. Myös Cage korvissa pohtii taukojen, aukkojen ja välitilojen ontologiaa:

”voidakseen esittää mitä ikkuna tarkoittaa / lasi itse vai tila vai tila sen takana, raamit ja näkymä // tuuli ja silmä tyhjyyden yllä, mykät sisarukset / törmäävät seinään”

Spontaani runomieli listaa ja luetteloi laajoin kaarin; siten puhuja tarkastelee maailmaa taideteoksena: ”kuut, planeetat, sisäelimet, valaat ja näppäimistöt / seuraamassa maalauksen etenemistä valossa.” Lakkamaattomasti kieltä kiertävälle kirjoitukselle tarjoutuu ”liian monia yksityiskohtia joihin eksyä” niin kokonaisvaltaisesti, että esiin tulevat ”nämä suurenmoiset asiat kielen päällä”.

Teoksen kirjoitusympäristöjen kiireetön katse uuttaa maisemista ja ohikulkijoista aistimellisia kuvia. Kun puhuja sekä potee että syleilee preesensiä, syntyy yhteiskunnallisesti virittyneitä säkeitä ja vierassanojen kudelmia (”kryptoalusta flexbox kaikesta huolimatta”), joissa kaikuu esimerkiksi Kokon 20-vuotisjuhlaansa viettävä kollaasiteos Varjofinlandia (2005). Etenkin kahvilarunoissa jännitettä ylläpitää myötätunnon ja pisteliäisyyden tunnistettava yhdistelmä: ”Ihmisiä ees taas eläkepäätös puhelimessa / päässä harmaita kahvinnälkäisiä käärmeitä.”

Cage korvissa tekee vaikutuksen myös hienovireisellä metalyriikallaan. Puhuja paitsi kommentoi runojen syntyhetkeä, myös iskee kiinnostavasti silmää Kokon omalle tuotannolle ja taidefilosofialle. Lukija voi bongata vaikkapa Kokon aseemista runoutta ansiokkaasti esitelleen teoksen Käsialoja (Lyhyttavara 2020): ”Sanaluetteloita ja outoja muutoksia käsialoissa / ilman tarkkaa rajaa maailman ja merkin välissä.”

Kokoelman nimi avaa tärkeän tulkintahorisontin. Yhdysvaltalainen säveltäjä John Cage (1912–1992) korosti musiikkifilosofiassaan sattuman merkitystä ja kaikkien äänten tasa-arvoisuutta. Löydän yhtymäkohtia Kokon elastiseen runousoppiin aseemisesta runoudesta käsillä olevaan teokseen. Jokaisessa merkissä, sanassa, kuvassa ja ajatuksessa piilee runon mahdollisuus. Yhteistä löytyy myös rajoitteista. Kokon teoksen rajattu kirjoitusaika, -tila ja -muoto mahdollistavat improvisaatioiden pidäkkeettömyyden. Cagen tunnetuin teos 4´33” on improvisaatioharjoitus par excellence. Sävellyksessä ei ole nuotteja, ja pianisti istuu hiljaa paikallaan soittamatta; musiikki koostuu ympäristön ja yleisön sattumanvaraisista äänistä. Kuten Kokon teoksen toisessa runossa todetaan: ”piano on harvoin mykkä edes yksin jäädessään”.

Siinä missä Cage inspiroitui äänekkäästä hiljaisuudesta, Cage korvissa luottaa improvisaatioissaan valon kantovoimaan: ”valosta keksii joka päivä uutta sanottavaa / se on nopea mutta hitaampi kuin pimeys.” Runot paitsi inspiroivat matalan kynnyksen kirjoitusharjoituksiin, myös lisäävät luottamusta intuitioon. Runoudelle kelpaa kaikki – eikä onneksi yhtään vähempi, koska vain siten vaikeasti havaittava ja näkymätön voivat esiintyä. Cage korvissa on pieni suuri timantti, jonka välittömyyteen sopivat John Cagen täydet sanat puheessaan Lecture on Nothing (1950):

”I have nothing to say / and I am saying it / and that is poetry as I need it”