Raunio kesken

Karri Kokon runoja on yleensä turha lähteä lukemaan merkityksen kautta. Selkeintä tämä lienee Kokon harrastaman aseemisen kirjoituksen kohdalla, onhan aseemisuudessa lähtökohtana juuri kirjoituksen vapauttaminen verbaalisista merkityksistä. Mutta silloinkin kun kirjoitus on Kokon teoksissa luettavaa, se harvoin palvelee selkeää sanomaa tai pyrkimystä sanallistaa tuntemuksia. Sen sijaan kieli näyttäytyy runoilijan tuotannossa eräänlaisena mahdollisuuksien horisonttina. Kieltä voi venyttää, sen voi purkaa osiin, sen konteksteja voi tutkia, sitä voi kiusata ja pakkosyöttää. Kokon käsissä kieli harvoin pääsee vähällä.

Teos on nimeltään Käsikirjoitus, ja sen kuvaus on suppea mutta ytimekäs: ”Runoteos, joka käsittelee itseään ja jonka avainsanoja ovat kokeellisuus, konseptualismi ja fragmentaarisuus.” Kokeellisuutta ja konseptualismia voisi oikeastaan pitää tekijän koko tuotannon tunnuspiirteinä. Fragmentaarisuuskaan ei ole Kokon laajalle tuotannolle tuntematonta, mutta Käsikirjoituksessa sirpaleisuus pääsee uudella tapaa valloilleen. Se etsii uusia ulottuvuuksia ja tutkinnan kohteita.

Käsikirjoituksessa ei ole fragmentoitunut pelkästään lause tai kappale, kuten yleensä, vaan koko teksti välimerkkejä ja kielen rekistereitä myöten. Kokonaisuutta hallitsee suomi, mutta seassa on lisäksi ainakin italiaa, ranskaa, saksaa, ruotsia, japania ja venäjää. Toiset säkeistä leikkivät kohdekielellä tai vain antavat vaikutelman jostakin kielestä, kuten ”poetrivia apocalypsonic illusorry anyhuth” tai ”Hätila ragulpr på fåtskliaben”. Säkeet kiehtovalla tapaa sekä ovat että eivät ole englantia ja ruotsia. Ensimmäinen lainaus on runo, joka löytyy Kokon Sanaruno-blogista, toinen puolestaan on lainaus Brita af Geijerstamin ruotsinkielisestä Nalle Puh -käännöksestä, jonka lisäksi se viitannee runoilija Öyvind Fahlströmin samannimiseen konkreettisen runouden manifestiin.

Lainauksia ja viittauksia riittää, kuten Kokolle on tyypillistä. En kuitenkaan osaa sanoa, onko koko teos muualta poimituista tekstinpätkistä koostuva kollaasi. Vain harvoista katkelmista tunnistan vihjeen lähdetekstistä, eivätkä lainaukset yleensä ole kokonaisia virkkeitä. Silti esimerkiksi satunnaiselta merkkijonolta tuntuva ”siqsisqsiqvshic” osoittautuu pienen tutkimuksen tuloksena huvittavaksi muunnokseksi Pompeijin kaupungin vanhasta seinäkaiveruksesta ”CI CIVIS HIC”. 

Toisaalta kaikki tekstit ovat jossain määrin lainattuja. Olisi vaikea ilmaista mitään lainaamatta sanoja, joilla on vakiintuneita, jaettuja merkityksiä. Banaali huomio sinänsä, mutta Kokon runous laittaa usein pohtimaan tällaisia perusteita ja sanoittamaan asioita, joita harvoin tulee tietoisesti edes ajatelleeksi. Kokolla saattaa jopa olla lainausten lomassa muita runoilijoita enemmän ”omaa materiaalia” siinä mielessä, että hän toisinaan käyttää (myös ”suomeksi”) näinkin omaperäistä kieltä: ”jtöö sieltähästus tulee kieltä muistutttöövtöö ktööpptööle”. Säkeestä ehkä kaksi sanaa on suoraan yleiskielestä ”lainattuja”. 

Kokon fragmenteissa ei siis ole kyse aforisminkaltaisten säkeiden ripottelemisesta aukeamalle kuten yleensä, vaan kielen ja merkityksen rohkeamielisestä purkamisesta ja tutkiskelusta. Käsikirjoituksessa sanat ja niiden viittauskohteet erkanevat toisistaan ja jäljelle jää avointa pintaa, eräänlainen leikkikenttä kielelle. Monet teoksen fragmenteista viittaavat suoraan kieleen: ”sanoilla lyhyet ulokkeet / kielen jälkeen | aakkoset pirstoina / lisää lisää sanoja sanoja”. Säkeet eivät kuitenkaan yleensä seuraa toisiaan kovin loogisesti. Vaikea sanoa, onko tarkoitus juurikin ”jättää lukija heit’t’t’eille”, vai pitäisiko tällainen heit’t’t’eille jättäminen tulkita armolliseksi eleeksi, jonkinlaiseksi vääjäämättömyyden hyväksymiseksi kielen avoimuuden edessä.

Teosnimenä Käsikirjoitus synnyttää kiehtovan jänitteen sisältönsä muodon kanssa. ”Käsikirjoitus” viittaa paitsi esitystaiteen tekstiin ja käsin kirjoittamiseen myös keskeneräiseen teokseen. Siis sellaiseen, jota ei ole vielä julkaistu ja jolla ei ole vielä ollut mahdollisuutta ”raunioitua”, kuten fragmentille olisi tyypillistä. Kirjallisena muoti-ilmiönä fragmentti on tietenkin jotain aivan muuta kuin menneiltä ajoilta säilyneet fragmentit, jotka ovat kirjaimellisesti hajonneen kokonaisuuden riekaleita. Nimetessään fragmentaarisen kokoelmansa ”käsikirjoitukseksi”, Kokko korostaa ja hankaloittaa entisestään fragmentin kaksinaista merkitystä. Yhtäältä on se mikä säilyy sattumalta, toisaalta se mikä on tarkoin valittu korostettavaksi. 

Fragmentaarinen ja kollaasimainen käsikirjoitus on eräänlainen oksymoron: se on sekä vielä kesken että jo tuhoutunut, sen sisältö on jo julkaistu moneen kertaan, mutta sitä kirjoitetaan yhä. Monella tapaa se on kuin kieli itse.