Kauniita säkeitä tauo(ttomuude)sta ja liikkeestä

Milka Luhtaniemen runojen kieli on kaunista mutta ei pumpuliin vuorattua. Lukemista aloittaessani säkeiden esteettinen hively hallitsee, enkä osaa kiinnittää runojen rakenteisiin ja niiden sisältämään ajatteluun huomiota niin paljon kuin haluaisin. ”Kauneus sekoittaa mun pään”, laulaa Olavi Uusivirta siinä aivojeni osassa, joka soittaa musiikkia lähes tauotta. 

Sivulla 14 pääsen kirjaan mukaan syvemmin. ”Poissaolon tila ei ole laisinkaan tila / vaan ruumis, sillä on ääni / tunnistan sinut / siinä / että et ole”, kirjoittaa Luhtaniemi, ja lukiessa olen äkkiä kokonaisvaltaisesti läsnä. Poissaolo tuntuu ruumiillisena tyhjyytenä, joka jää jäljelle kun toinen katoaa viereltä. Ei olla kevyiden asioiden äärellä. Aistit herkistyvät, huoneessa tuntuu ”tuoksua jota sinussa ei ole”. 

Tauot tietenkin ovat kiinnekohta, johon tarttua tekstien sisällössä. Luhtaniemen toisen runokokoelman nimi, Tauoton, viittaa todellisuuteen, jossa liike ei pysähdy. Silti meillä on tauon käsite, ja kirjan runot lähtevät tutkimaan, mitä se voi olla. Tauot voivat sijaita ihmisten välillä, niihin voi törmätä. Ajattelen, että tauot ovat tapahtumisen katkoksia, jotka ihminen usein määrittelee mielessään, kun ajattelee elämää: täytyy pitää taukoja, jotta jotain voi lähteä liikkeelle uudelleen tai uudella tavalla. Ensin mietin runoissa kuvattua poissaoloa erona tai kuolemana, mutta toisaalta tauko pitää väistämättä sisällään jatkumisen; se ei ole yhtä kuin loppu. 

Teoksessa kevättalvi kylvää norkkoja, mutta äkkiä sataakin lunta, ”vaikka ei pitänyt enää // tulla sellaista”. Takki kastuu, mikä tuo mieleen huonomman jakson, masennuksen. Tai ehkä kyseessä on kahdenvälisen suhteen ristiriita, josta osapuolet toiveistaan huolimatta eivät olekaan päässeet yli? ”Kuin lumi / yritän upota jälkiisi / omilla jäljilläni.” Puhujan mielestä lumella on ääni, puhutellun mielestä ei ole. Tuntuu, että jotain yhteistä he kuitenkin yrittävät rakentaa, mutta on tärkeää ottaa huomioon itsensä, vaikka haluaisi asettua toisen jättämiin jälkiin. Jos toinen jättää tyhjän paikan, se ei ole pysyvä, ja puhuja vaikuttaa uhmakkaalta: ”paikallesi voi tulla mitä tahansa / yhtä taipuisaa hahmoa”. 

Tunnistan vahvasti olotilan, josta Luhtaniemi kirjoittaa: ”Musiikki hieroo äänen tilaan / kuuntelevat ruumiit tauottuvat siihen. / Kun ruumis on musiikissa, / sen ei tarvitse tietää mitä se on.” Välillä ruumiin on armollista unohtaa itsensä – juuri tällaiset tauot ovat ihmiselämää ajatellen pakollisia. Minun on vaikea sisäistää monia musiikista puhuvia runoja teoksessa, minkä tuntuu tiivistävän kohta: ”Musiikissa en tiedä, mikä minuun menee, mutta menee.” Selittämätön valtaa tilan. 

Seuraava osasto alkaa vedestä, ja kellumisen tunne välittyy jo runojen asettelusta. Vesi vaikuttaa kristallinkirkkaalta, säihkyvältä, mutta kelluminen näyttäytyy myös irralleen joutumisena, suruna. Puhuja tuntuu ensin sulautuvan veteen, kunnes toteaakin: ”kellunnassa / olen yhtä pintaa / leveää suuntaa / jos minulla on paino, en tarvitse sitä”. Puhuja tiedostaa ruumiinsa, sen miten eri osat kannattelevat toisiaan, kokonaisuus on ihmeellinen ja elävä; se on sitä vaikka surukin on läsnä. 

Luonto on selkärangan sisällä: ”aina vehmas kolkka, / jonne voi tulla kun hajoaminen alkaa.” Oman sisäisyytensä tutkiminenkin on tärkeää, koska sieltä voi löytää voiman – tai pakopaikan. Kriisin jälkeen ajatus tauosta on välttämätön, jotta voi kasvaa uutta: ”Jokaista romahdusta seuraa toinen toistaan kauniimpi aukko.” Tuntuu lohdulliselta. Kosketukset ”luovuttavat meihin liikettä” ja samalla piirtävät meille rajojamme ruumiillisina olentoina. Puhuja havainnoi, miten rastaita vaikuttaa edeltävän ääni – tämän tunnistan, olen itsekin kirjoittanut siitä, miten äänellä voi synnyttää itsensä, jotta ruumiillekin avautuu uusia tiloja. On olennaista tunnustaa eläimyytensä, joka liittyy äänen tuottamisen lisäksi kuunteluun: ”Tottuminen pimeään on eläimen työtä itsessä. Miten se läähättää, alkaa kuunnella.”

Kirja päättyy runoihin, joissa liike jatkuu, aukot tai tauot täydentyvät jatkuvasti, asiat korvaavat toisensa, norkot irtoavat kevään edetessä – ehkä kaikki sijaitseekin kehällä. Käännekohtana toimii välttämättömyys, joka yhdistyy minään. Kirja loppuu, mutta sen voi aloittaa alusta. Niin kauan kuin lukijoita on, joku voi aloittaa kirjan. 

Kirjoitin tämän tekstin ensimmäisen version yhdeltä istumalta. Välillä toki tuijotin seinää ja ajattelin, mutta en ole varma, voiko sanoa, että pidin taukoja. Onko tauko ruumiillisen maailman konkreettinen asia, vai onko se olemassa vain kielessä? Sen kokoelma tuntuu jättävän lopulta mysteeriksi.