Runopinoista varisee säkeitä

Järjesteleminen koukuttaa. Vanhoja papereita ja muistoesineitä läpi käydessä voi kadottaa ajantajun ja löytää takaisin jonkin unohtuneen luokse.

Satu Erran toinen runoteos Tämä kaikki on liikaa ihastuttaa arkisen konkreettisella aiheellaan ja lempeällä otteellaan. Runoissa tarkastellaan ajan saatossa kotiin kertynyttä tavaraa ja siihen liittyviä tunnesiteitä. Puhuja haaveilee avarista pinnoista, mutta sen sijaan ”kaikki, ihan liikaa ja lisäksi vielä / kolme erilaista tapaa valmistaa kahvia”.

Erran kieli on selkeää ja tiivistä. Kontrastina teoksen sekamelskan tematiikalle sen muodosta huokuu järjestys: 

ja tämä lehahteleva, hyllyinen koti
arkisella ja tavanomaisella tavalla
rosoinen ja reunoilta esineinen
etenkin läjien ja pinojen kohdalta epätarkka 

Runot rakentuvat säkeiden torneiksi, kuin paperipinoiksi, jotka runominä on jo ruotinut. Välillä pinot huojuvat ja säkeitä varisee hallitusta muodosta. Verrattuna Erran ilmaisultaan kokeilevampaan esikoisrunoteokseen Hetkenä minä (2021), runot ovat poljennoltaan hienovaraisempia. Ehkä runokielen tasolla on mahdollista saavuttaa järjestys, joka materiaalisessa todellisuudessa jää haaveeksi?

Veera Kiurujoki luonnehtii kritiikissään runoilijan esikoista: ”keskiössä on minuus, jota vuorovaikutus kielen ja ympäristön kanssa muokkaa ja rakentaa.” Miten identiteetti rakentuu? Sitä pohtii myös Tämä kaikki, mutta tällä kertaa tarkentaen tavarasuhteeseen: ”Rakennan tavaroista / sen mitä ei enää ole // näillä esineillä minä / ymmärrän itseni.” 

Puhujan avuksi rientää ammattijärjestäjä Marie Kondo: ”Hae kaikki paperit, levitä lattialle / kysy itseltäsi, millaista iloa tai mielihyvää M sanoo”. Siivouksen hittioppaan ilmestymisestä on kulunut jo niin monta vuotta, että se on sittemmin konmaritettu kirpputoreille. Puhuja ei niin vain aio totella M:n kehotusta heittää pois rakkaita tavaroita: ”minä että tätäkin voi vielä käyttää”. Runon ja self helpin törmäys huvittaa lukijaa. 

Tavarasuhde on aiheena sekä yksityinen että yhteiskunnallinen. Erran runoissa suhteeseen liittyy vahvasti paitsi odotukset tietyn näköisestä kodista, myös huoli ympäristön kuormittamisesta. Haalimisen ja luopumisen ristipaine valottuu. Tämä kaikki tuntuu lempeältä ja tarpeelliselta vastalauseelta kertakäyttökulttuurin ajassa, jossa esineiden elinkaari on lyhyt ja on halvempaa ostaa uusi kuin korjata vanha. Runojen puhuja sen sijaan pysähtyy esineiden äärelle, sillä hänelle on tärkeää suojella ja säilyttää. Puhuja elvyttää kuivuneita tussejaan, kun ei niistä luopuakaan voi: ”Toivo että syntyisi jälkeä että olisi vielä elonmerkkejä.”

Runoissa kumisee toisen poissaolo, päättynyt ihmissuhde ja siitä jääneet jäljet: ”Olematta tässä hän on / koko ajan tässä // kirjansivun taittunut kulma / halkeama posliinissa”. Esineet eivät ole mykkiä. Niistä luopuminen voi aiheuttaa myös pelon toisen lopullisesta kadottamisesta: ”säilytän vielä kaikkea mitä voin koska voin / jos menetän sanankin saatan menettää merkityksen”. On ok takertua ja kerätä pinoja. Runot hoitavat tavara-ahdistusta kenties muita kirjallisuudenlajeja monitahoisemmin.

Mietin lukiessa hoivatyötä sekä kodin piirissä asioiden ja tunteiden käsittelemisen sukupuolittuneisuutta. Miten usein huolenpito ja kaikenlainen jälkipyykki lankeaa naisille? Runojen puhuja vaikuttaa välillä uupuneelta kotiinsa kohdistuvien odotusten edessä: ”mutta jos jaksan oikein paljon järjestää / mahdumme vielä rakastamaan ylähyllyjä pitkin / luulen”.

Tämä kaikki vie ajatukset materiaalisuuteen, sen iloihin mutta myös siihen sisältyvään vastuuseen. Hymähtelen lukiessani ja oivallan: järjestäminen on elämän mittainen prosessi, joka ei tule koskaan valmiiksi.