Minuuden epävarmuus, puiden varmuus

Hetkenä minä on Satu Erran esikoisrunokokoelma, jossa eräs minä kasvaa ja etsii paikkaansa kodista, kaupungista ja puiden keskeltä. Runojen minä tulee näkyväksi luonnon kautta – erityisesti puut ovat tärkeitä. Luontokuvaus on suuressa roolissa ja tuntuu suorastaan myytilliseltä alkujärvineen ja -multineen.

Luonnon lisäksi runojen maailma rakentuu arkeen. Keskeneräisyys ja epätäydellisyys ovat luonnollisia tiloja, sillä täällä minuus ei ole projekti, eikä sillä ole erityistä päämäärää. Kaikki on kuitenkin aloitettava jostakin. Identiteetti muuttuu, mutta mikä siinä on pysyvää ja tunnistettavaa – saako vaihtuva vaihtua? Sää muuttuu koko ajan, mutta aina on jokin sää.

Runojen keskiössä on minuus, jota vuorovaikutus kielen ja ympäristön kanssa muokkaa ja rakentaa. Kokoelman kieli on tarkkaa, mutta hypähtelee välillä villisti kohti tuoreita merkityksiä ja uusia kokemisasentoja. Myös puhujan havainnot ovat tarkkoja ja tuoreita.

Hyvin hallitun kielen kokonaisuutta rikkovat katkeilevat lauseet ja säkeet, ne avaavat merkityksiä ja mahdollisuuksia uusiin suuntiin. Kieltä, kuten subjektiakin on mahdotonta yrittää napata kiinni ja naulata paikoilleen. On ainakin minä, hän ja me. Kokoelma ottaa monia muotoja: on ikään kuin kesken päättyviä, monimerkityksisiksi jääviä lauseita, minimalismia ja pursuavaa havaintoa proosallisemmassa muodossa.

Teoksen perspektiivi on yhtä aikaa kaukana ja lähellä. Lähes myytilliseltä tasolta liikutaan tarkkaan ja konkreettiseen identiteettipuheeseen: puhutaan kaupunkilaisten ja sivistyneen kulttuuriväen tapojen harjoittelusta, syödään kasvirasvajäätelöä. Hyppy on suuri ja tuntuu alleviivaavalta, jopa lattealta. Minän rakentuminen arjesta käsin, keittiön pöydällä ja ikkunalaudalla, on myös melko tavanomaista kuvastoa.

Helsingin Sanomien arviossa kiitetään teoksen kykyä kompromissiin ja sovinnaisuuteen. ”Vakaiden havaintojen ja merkitysten purku” on arvion mukaan teoksen hallitseva piirre. Samassa arviossa teoksen kieltä ja kokonaisuutta kannattelevat kriitikon mukaan sen loppupuolen sovinnaisemmat runot. Sovinnaisuus tarkoittaa niissä vallitsevaan sopeutumista ja vakiintuneiden arvojen ja merkitysten hyväksymistä.

Minun on mahdotonta lukea esimerkiksi nostettua aukeamaa samalla tavalla.

Me säästämme energiaa syömme kasviksia puoli kiloa päivässä

Mutta myös

[…] näyttäydymme kauden väreissä, […] me peitämme olkapäät […]

me tiedämme, miten SSRI eroaa SNRI:stä.

[…] ja kun pohjoisesta tuulee käännämme toisen posken

Vahvalla aukeamalla pienistä yksityiskohdista avautuu kokonaisia elämiä. En voi olla miettimättä, olisiko kuitenkin parempi asettua toiseen asentoon, katsoa toisesta näkökulmasta kuin laittaa itsensä tottumaan, sopimaan.

Hetkenä minä on rauhanomaista vastarintaa, arjen palasten päälle rakentamista, luonnon puolustusta alkumyyttien äänellä, sillä lopulta me kaikki tulemme samasta maasta.