Runo söi lukijan

Selaimessani on auki 24 ikkunaa. Tämä ei ole sinänsä poikkeuksellista, mutta syy siihen on: selvitän runoteoksessa käytettyjen sanojen merkityksiä. Kielitoimiston sanakirjasta ei useinkaan ole apua. 

Hermanni Härmälän ja Pyry Rämön_¹ runovihko Telineet outouttaa lukukokemusta ja tuottaa päänvaivaa. Molemmat tekijät on männävuosina palkittu J.H. Erkon runokilpailussa. 

Telineiden kieli on hervottoman omaperäistä, ja usein näyttää siltä, että ’’merkityksiä’’ perinteisen runoanalyysin mielessä on turha etsiä. Kielikuvat ovat erikoisia ja hankalia, metaforat ja vertaukset vikuroivat tulkintaa vastaan. 

Telineet ammentaa esimerkiksi kielirunouden perinteestä, joka nostaa kielen etualalle ja korostaa sen materiaalisuutta. Teos näyttäisi ottavan vaikutteita myös tuon yhdysvaltalaisen koulukunnan tunnetuksi tekemästä new sentence -tekniikasta, jossa ketjutetaan peräkkäin virkkeitä tai säkeitä vailla selkeää loogista jatkuvuutta. Satunnaista jatkuvuutta runosta toiseen luovat silloin tällöin esiintyvät sanat, jotka liittyvät tiettyihin aihealueisiin, kuten maatalouteen, merenkulkuun ja teoksen nimen mukaisesti rakentamiseen. Ehkäpä voi sanoa, että teos luo telineet, lukija rakentaa runot. 

Koska Telineissä on kaksi tekijää, teos kirvoittaa spekulaatioita siitä, millaista metodia kirjoittaessa on käytetty. Onko kyse tajunnanvirrasta vai kenties jostain tiukasta rajoitteesta? Koska lukiessa fiilis on kohtuullisen random, syötän teokselle sen omaa lääkettä: valitsen suurennuslasini alle runon selaamalla kirjaa ja osoittamalla umpimähkään jotakin sivua: 15. 

Kasvaa hylättyyn rannikkotykkiin sieni.

Nousee koko piipun pituudelta valoa kohti.

Kärsäkäs on mikä tahansa kasvi, joka on ajatellut

laahauskauhakoneiston pitkospuille.

Kalkatin jauhaa nahkaa.

Lihaemi. Boksista.

Puupillin rohduttamat huulet

puhuvat läpi noen laskeman kerman.

Bakteereihini en ole puheyhteydessä.

Runon kaksi ensimmäistä säettä on lorumaisen kertovia, mitä käänteinen sanajärjestys korostaa. Säkeitä yhdistää toisiinsa puoliriimi, ja niillä tuntuu olevan yhteys toisiinsa: toisen säkeen subjekti lienee sama kuin ensimmäisen – siis ’’sieni’’, sillä toisesta virkkeestä puuttuu kokonaan subjekti. Kolmas virke alkaa hieman oppikirjamaisella määrittelyllä, mutta sen toisessa lauseessa käytetään hämärää metaforaa. Kasvin kuvataan ’’ajatelleen laahauskauhakoneiston pitkospuille’’. Mitä hiivattia? Ajattelu yhdistyy ajeluun, rakennustermistö luonnossa samoiluun.

Hakukone sanoo, että kärsäkäs on tosiasiassa tuholaiskuoriainen eikä kasvi. Näin ollen on tulkittava runon puhuja epäluotettavaksi. Runo kaivaa maata lukijan jalkojen alta. Onko tuholainen syönyt runoa sisältä, jättänyt vain kielen pinnan lukijaparalle?

Toisen säkeistön ensimmäinen säe ”[k]alkatin jauhaa nahkaa’’ on äänteellisestikin varsin hauska ilmaus. Mistään nahasta ei ole ollut puhetta runossa aiemmin, ei liioin eliöstä, jolla olisi nahka. Assosioin nahan ja kalkatuksen edellisen sivun käärmeeseen ja sen ’’lumoukseen’’, jonka rikkomisesta jotakuta on varoiteltu, mutta toisaalta kalkatusta voi kuulla myös työmaalla. Runossa onkin paljon klusiileja eli k-, p- ja t-kirjaimia, mikä luo kalkattavaa rytmiä lukiessa.

Entä sitten ’’lihaemi’’? Tulee mieleen vulva. Sitten oivallan, että se onkin ’’lihaliemi’’, josta on riisuttu toinen ’’li’’-äänne.’’Boksi’’ yhdistyy mielessäni edellisen runon ’’merikuljetuslaatikkoon’’. Tällaisissa voisi asustaa ja kulkeutua myös kärsäkäs tai moni muu elollinen. Yhden sanan virkkeet tuovat hauskan vaihtelun rytmiin. Boks. 

’’Puupilli’’ ja noki yhdistyvät mielessäni tykkiin, ja ensimmäinen tietenkin myös ’’pupilliin’’. Onko kärsäkäs vuoroin nakertanut, vuoroin rakentanut jokaista sanaa? 

Viimeinen säe tuo yhtäkkiä mukaan henkilökohtaisen, aika hupaisalta kuulostavan tunnustuksen. Totta tosiaan, bakteerien kanssa ei puhuta, mutta niiden läsnäolon voi silti paitsi tietää myös tuntea. Runossa kasvaa paljon kaikkea elollista ja kuritonta, ja samaa voi sanoa koko teoksesta: ’’olemme kiipeilyteline kesän hyönteisille’’. 

Sana ’’liha’’ toistuu Telineissä usein. Tekee mieli liittää se paitsi maatalouteen, myös filosofi Maurice Merleau-Pontyn lihan käsitteeseen, joka purkaa subjekti-objekti-asetelmia ja kuvaa maailman ja ruumiin kietoutuneisuutta, maailman ’’olemisen kudelmaa’’.

Runo antaa pieniä vihjeitä jatkuvuudesta, ja lukija voi kuunnella edellisten runojen kaikuja. Tuon tuosta teos kuitenkin sanoo lukijalle: ähäkutti! Ehkä sävy on väliinsä turhankin kikkaileva, mutta ainakin ote on virkistävä – ja se jos mikä on ansio sinänsä. Erityisesti herkulliset rekisterien vaihdokset ihastuttavat: ’’Nuotio voi olla tyhjä, kuten banaanikuori. / Pitäisikö siimaleikkuri tuoda siihen.’’ Kustantajan sivuilla kokoelmaa kuvataan ’’härnääväksi’’. Myönnän turhautuneeni sen parissa, mutta tämä ei tarkoita, ettei teoksesta voisi nauttia. Paljastaahan kokeellinen runous usein, että lukija odottaa runolta jonkinlaista koheesiota. Runoille antautuminen vie absurdin äärelle ja luo innoittavaa kitkaa tekstin ja lukijan välille. Teoksen kautta on mahdollista tutkailla omaa suhdettaan runouteen, ja ehkä joskus arvoituskin ratkeaa. 

¹Pyry Rämö toimii Runografia julkaisevan Nihil Interitin hallituksessa.