Pirstaleet, raamit 

Kerro minut on Milla Enrothin esikoisrunokokoelma, samaan aikaan tummasävyinen, raivokas ja lohdullinen. Lapsuuden traumaattiset muistot tihkuvat runoissa nykyhetkeen, jossa keskeislyyrinen, aikuinen runojen puhuja hahmottelee nuorena kadottamiaan ääriviivoja kuin Tove Janssonin näkymätön Ninni. Kokoelman avaava ”Nimetön tarina” ohjaa lukemaan kertomisen prosessia, jonkin läpityöstämistä itsessään merkityksellisenä: 

Sormeni levottomat yöperhoset.

Kirjoitan tarinaa, jota en tunne,

tarinaa, jota tunnustelen,

[…] otan omakseni. 

Kokoelman osastojako rytmittää aikatasoja pirstovia runoja. Alkupuolella paha olo konkretisoituu hirviöksi ja runominä kasvattaa unissansa hampaitaan tippuviksi. Etäinen isä lähtee merille, kotona tapahtuu jotain pahaa: ”Hän antoi aikuisten juomaa, / kaihtimet vedettiin kiinni. / Meri velloi minussa”. Seuraavissa osastoissa yksinäinen ja sirpaleinen runominä puhuttelee poissaolevaa sinää ja etsii jotakuta autioista simpukankuorista. Lopussa kivulias muistijälki väistyy ja ruumiillisuus syvenee raivokkaaksikin himoksi, jonka jälkimainingeissa ajatukset siirtyvät levollisesti tulevaan. 

Aikaisemmin Enroth on kirjoittanut näytelmiä ja lastentarinoita. Sadunomaisuus näkyy myös runokokoelmassa muodon, kielen ja kuvaston tasolla. Runot on usein nimetty kuin sadut (”Halinalle ja Merikarhu”), ja osa muistuttaa ääneen kerrottavaa tarinaa: ”On hämärä, on kukkaniitty / ja niityllä makaa nainen.” Välillä rytmi tarraa kiinni ja panee lukemaan samat säkeet toistamiseen, mikä on ehdottomasti Enrothin tekstin vahvuus. 

Jotunilainen perhehelvetti avautuu lukijalle lyhyinä väläyksinä: ”Huojuvassa talossa oviaukot vaihtavat paikkaa, / pelko, hänen hengityksensä paino minussa. / [–] Vuodesta toiseen elämme täällä, / lapsuuden leikissä [–]”. Vaikeasti sanallistuvat kokemukset ja muistot saavat luontevan kanavan kuvallisuuden kautta. Vaikka vertauskuvallisuus jää paikoin tavoittamattomiin, ”lettinauhat pinnalla kuin sokeat käärmeet”, se on pääosin ilmaisuvoimaista:

En ymmärrä,

kuin kaikki puhuisivat vierasta kieltä,

tulisivat ja painaisivat kämmenensä

vielä märkänä odottaviin maalauksiin. 

Kontrastina ajan ja identiteetin sirpaleisuudelle runot ovat tyyliltään lähes häiritsevän tarkkarajaisia. Välimerkit löytävät poikkeuksetta paikkansa lakonisten säkeiden lopusta. Rytmillä on raskas askel; säntillinen muoto ja asiatyylinen kieli kasvattavat painoa lukijan rinnassa. Painostava tunnelma istuu teoksen tematiikkaan, puhujan on pidettävä pakka kasassa. Voisiko tekstillä olla välillä mahdollisuus myös vajaaksi jäämiselle ja palasiksi hajoamiselle? Teoksen yhtenäinen kieli ja keinot kestäisivät enemmän variointia.

Näyttämönä toimii taajalti merimaisema. Tukahduttava vesielementti antaa traumalle selkeän kehyksen: sen avulla runot havainnollistavat, kuinka ahdistavat asiat salpaavat hengityksen, hallitsematon kylmyys ympäröi ja levät tarttuvat reisiin. Luonnon palautuminen pelkäksi vertauskuvaksi sen ympäristölliset merkitykset sivuuttaen tuntuu nykyrunouden viitekehyksessä melko elähtäneeltä poeettiselta valinnalta. Luonto ympäröi puhujaa, mutta vain elottomana ja passiivisena taustana tämän toiminnalle.

Runot luovat vahvoja kuvia, joihin kiertyy fantasian säie. Hetkittäin herää mielleyhtymiä eri elokuviin. Ensin Guillermo del Toron melankolinen ja tarunhohtoinen Shape of Water (2017): ”Uin avomerelle, yö on musta / synnytän pyrstön, jotenkin hengitän, / annan suolan huuhtoutua silmiin. / Kotilot kuiskivat unessa, ’me tiedämme, kuka hän on’.” Toisena mieleen tulee Robert Eggersin synkän groteski The Lighthouse (2019): ”Sokaisin merimiehet valokeilalla, / ja he hymyilivät kuin lampaat teurashihnalla.”

Majakkaa on vaikea olla ajattelematta uhkaavana fallossymbolina. Nuoren tytön kasvua ohjaa paitsi yksilöllinen traumakokemus, myös kulttuurinen konteksti, jossa misogynia ja oma sisäistetty naisviha kytevät. Tytöt kasvavat miehisen katseen arvioitavaksi ja uhri tuntee häpeää kohtaamastaan väkivallasta. Kaiken keskellä sojottaa majakka huomiota vaatien. 

Teoksen nimi kiteyttää puhujan kaipuun tulla nähdyksi ja rakastetuksi. Nimirunossa hän paljastaa: ”Kuuntelen kun kerrot minut / kerros kerrokselta, totuus totuudelta / kunnes jäljelle ei jää enää mitään.” Muiden kautta muovautuminen jatkuu aina lapsuudesta aikuisuuteen. Ajankohtainen kysymys oman tarinan haltuunotosta nousee voimakkaasti esiin Enrothin runoissa.

Lopussa puhuja ei ole ehjä – kuka olisikaan. On kuitenkin löytynyt sanoja kuvaamaan helman alla piileksivää hirviötä. Luettuani olo on voipunut.