Pari parsekia, kiitos

Kymmenen erisnimeä kiertää paperiavaruuden näkymätöntä keskusta. Rhea… Mimas… Enceladus… Vain runokirjan ensimmäisen sivun avatessa saattaa päätyä alle kymmenessä sekunnissa googlaamaan oleellisilta tuntuvia nimiä. Hakukone tekee minusta hetkessä viisaamman: tuijotan kymmentä roomalaisesta mytologiasta tuttua nimeä, jotka kuuluvat Saturnuksen kuille. 

Pilvipuut on Elli Lepän viides runokokoelma. Lepän julkaisutahti on ollut rivakka: viime vuoden lokakuussa ilmestyi jo kuudes runoteos Pikivälke. Lepän nopeasti versova runokorpus on viimeisimmissä teoksissaan nojannut vahvasti tieteisfiktion lajityyppiin, ja muodostunut merkittäväksi kotimaisen scifirunouden kolkaksi. 

Pilvipuiden spekulatiivisessa tulevaisuudessa tähtienvälinen matkustaminen on mahdollista. Teokseen on upotettu kaari, jossa seurataan Kvartsi nimisen hahmon tähtienvälistä matkaa, ja jolle runojen puhuja luo ääriviivoja kronikoivaan tyyliin: ”Kvartsi on / toivonut niin pitkään / että tulisi jotakin mikä / ratkaisee asian // päätynyt vieraisiin kaupunkeihin taas / kävelläkseen laiturin päästä mereen / maatakseen aavikolla kojoottien ruokana. Kvartsi on / melodraamaan taipuvainen, geologiksi hän on / hidas oppimaan.” Ei ole koko ajan selvää, onko äänessä Kvartsi, hänen elämäänsä kronikoiva ulkoinen puhuja vaiko peräti Kvartsin syväjäädytetyissä aivoissa yksinpuhuva yliminä. Sokea hyppy sukupolvialuksen kyytiin merkitsee sosiaalisten siteiden pitkäaikaista, ellei lopullista, katkaisemista. ”viestejä takaisin ei voi lähettää / (ja se on kaikkein paras puoli)”.

Monet tulevaisuudenkuvista on scifille tyypillisesti arkipäiväistetty ja oma primitiivinen (ja vittumainen) epookkimme outoutettu. Teoksen maukkaan orgaaninen kieli ammentaa mikro- ja makrotason fysikaalisista ilmiöistä. Tapetilla ovat ulkoavaruuden ihmiselämälle epäsuotuisat olot sekä niiden pohjalta kuvitellut maisemat: ”paljon tapoja joilla elämä / sammuu alkuunsa / tai ei koskaan syty / paljon maisemia joita eivät katso minkäänlaiset silmät.” Itsekin scifirunouteen varpaansa kastanut Kristian Blomberg kirjoittaa osuvasti Lepän scifirunouden nojaavan esikoisteoksessa moodiin, jossa ”scifi on avautumista sellaisten hetkien viipyilevälle romantiikalle, joka jää jäljelle, kun elokuvista, peleistä ja kirjoista otetaan juoni ja toiminta pois.” 

Myös Pilvipuut säteilee romantiikasta henkivää halua nähdä ihmismielen käsityskykyä kauemmas: ”Mielen pohjalla Tau Ceti K siintää, helmi / kaukaisessa kruunussa”. Romantiikan kaiut voimistuvat, kun eri kokoluokilla leikittelevät aistikkaat säkeet muodostavat merkitysristeämiä: ”Kvartsi on // puhallettu ilmaan voikukansiemenenä // apoteoottinen henkäys, leijailu / ennakoimattomien tuulien varassa.”

Kronikoiva kieli katkeilee paikoin elliptisesti, mikä saa pohtimaan säkeiden olemusta. Teoksen hahmotteleman tulevaisuuden voi myös hahmottaa rikkinäisenä historiikkina, jonka puhujan yrittää kirjoittaa eläväksi sana-arkeologian avulla. Katkosten voi myös nähdä kuvaavan tähtienvälisen tiedonvälityksen katkeilevaa hitautta. Kiinnostavan lisän tuovat myös kasvien muotoja typografisesti mukailevat runot.

Katkeilevan scifikielen puolesta teos tuo vahvasti mieleen 2025 kesällä ilmestyneen Kristian Blombergin Sukupolvialuksen. Kumpikin teos nojaa vahvasti visuaalisuuteen, ja on sisältönsä puolesta melkoisen retro. Toisin kuin Sukupolvialuksessa, tapa jolla Pilvipuut kierrättää scifitrooppeja tuntuu paikoin varman päälle pelaamiselta, mikä vie runoilta virtaa.

Lepän scifirunous on silti hiottua, ja runot kantavat itsevarmasti tradition laahustaa. Teoksessa viittaillaan sekä historiallisten kansojen mytologioihin että scifitroopeista tuttuihin kuvioihin. ”Katseen lanka / vetää kanootteja valtemeren halki […] Ka makau nui a Maui nousee lännestä”. Nörtinsydämeni sykähtää Pilvipuiden kaltaisen kirjallisuuden kohdalla etenkin, kun kieli soljuu kuin surrealistinen tähtivyö: ”Kvartsi ajattelee nukahtamisen hetkellä / lähitähtien parallaksiarvoja / kefeidien luminositeetteja”.

Parallaksiarvojen pyörteissä on tilaa myös arkipäiväisyyksille. Puhujan mielen päällä onkin intergalaktisten sotien sijaan usein se, kuinka Kvartsi pakkaa vimmaisesti neulontatarvikkeita ennen astumistaan Ursula K. Le Guinin Maameren tarinoista tuttuun Sobriost-sukupolvialukseen. ”Eiköhän avaruudesta saa lämpösukat.” Mailapylkkösmäisten säkeiden keskellä mieleeni herää hajamielisiä keloja: trendaavatkohan tulevaisuuden sukupolvien keskuudessa jonain päivänä Kvartsin kaltaiset etunimet? Ehkä Dolomiitti on tulevaisuuden Helmi? 

Takaisin asiaan: arjesta ponnistava materiaali lyö hämmentävän intuitiivisesti kättä teoksen teknisen-tieteellisen kielen kanssa. Ilahdun, kun runojen minä kirjaa astraalinäkyjään vapaa-assosiatiivisesti kuin avaruuslaivan neuroottinen navigaattori lokikirjaansa: ”hämähäkki yrittää kiivetä / silmääni. vilahtaa joku yöperhonen, idästä / selkenee, ensimmäinen Vega / kirkas lohdullinen, löydän Denebin ja Altairin hyisenvalkeat kivet / kesäkolmion pseudotähtikuvion, muiden / kuvioiden metarakenteen.” 

Jotkin runot muistuttavat scifille lajityypillisiä kovien tieteiden kauneutta aukikeriviä tietoiskuja. Taivaankannen tuijottamisen lisäksi kauneutta voi löytyä tähtien sekä sukupolvialuksen viljelypalstojen nimistöistä – ylipäätään niistä hetkistä, jolloin kykenee ajattelemaan itsensä jonkin tavoittamattoman asian sisään. Taivaankappaleiden kaukaisten olioiden nimeäminen voi olla keskeinen voima, jolla kuroa kiinni valovuosien päästä kantautuvien säteiden alkupisteet. Pilvipuut tuntuu jakavan tämän asenteen. Kuten romantiikan ajan runoilija Friedrich Hölderlin kirjoittaa:  

”Varmaksi yksi jää: olkoon siis keskipäivä tai vaikka

     Myöhäkin yö, aina vain ainoa mitta pysyy,

Kaikille yksi; vaan kullekin myös oma määrätty onhan,

     Sen mukaan täytetään tuo niin hyvin, kuin kyky on.”

(Runo & kaksi teoreettista fragmenttia. Suom. Johan L. Pii. niin & näin 4/12)