Outo keskuudessamme

Peregrinus merkitsee muukalaista. Sillä viitattiin antiikissa henkilöön, joka oleskeli Rooman valtakunnassa ilman kansalaisuutta. Markku Kaskelan Peregrinuksen kannessa seisoo hämärä mieshahmo käsissään kävelysauvat. Ne tuskin tekevät kenestäkään outolintua tuulipukukansan keskuudessa. Nimen ja kuvan ristiriita on silti osuva. Peregrinuksessa tuttu paljastuu oudoksi ja ”Zombie vaeltaa realismissa”, kuten viidennen osaston nimi kertoo. 

Teos alkaa innostuneella kuvauksella marraskuisesta kaupunkiluonnosta. Vaikka maisema on tutunoloinen, teksti ei heitä lukijaa helposti sisään. Olen ehtinyt vasta sivulle kolmetoista, kun eteeni on jo tuotu sekalainen joukko henkilöitä ja asioita: hän, sinä ja me, etäisyys ja vieruskumppani, kaikki vuodenajat, kolme enkeliä ja Erkko. Mihin tämä johtaa? Teksti kulkee proosan ja runon välimaastossa. Katselen säejakoa epäluuloisena: “sinne mekin toisinaan soudimme, kun vettä heinäsaarekkeita / halkoen riitti,”. Mikä ihmeen ”halkoen riitti”? Kuva aukeaa tahmeasti. 

Alkukankeuden jälkeen teos lähtee varmaotteisesti omille laduilleen. Peregrinuksen näkökulmavalinnoissa ja tyylissä on rohkeutta ja omaehtoisuutta. Sitä voi lukea jatko-osana edeltäjälleen, Mekaniikalle (Enostone 2022). Peregrinuksessa todellinen ja kuviteltu sekoittuvat kuin kaakao maitoon. ”Sitten heille tulee nälkä, sukulaisten sukulaisille, todellisille tai ei”. Teos irtoaa realismin kehyksestä paikoin näinkin vähäeleisesti, mutta osa runoista tuntuu scifikertomuksilta. Vieraannuttavuuden aste vaihtelee, ja se pitää lukijan uteliaana. Teos muistuttaa kuvittelun mahdollisuuksista runoudessa, mutta ei luo siitä itselleen tehtävää.

Runoissa on hienoja tuokiokuvia ja psykologista tarkkanäköisyyttä: ”puhelin soi, lähdetkö, tietysti lähden, anivarhain pihalla / serkun auto, / siihen noustaan, tullaan tänne, teitä onkin aikamoinen joukko, / katsot / ilahtuen ympärillesi, / väsyjä, hikisiä, pipot, lakit mitenkuten päässä, ruoka maistuu, / suu käy.” Vuorosanat sekoittuvat ajatuksiin, ulkoinen sisäiseen. Näkökulma vaihtuu, ikään kuin ”minä” liukenisi paikalta jonnekin aikojen taakse sinuttelemaan itseään. Juuri monisärmäisyytensä takia kuva piirtyy tarkasti mieleen.

Peregrinus tuo mieleeni Markus Kajon pakinat ja Juhani Ahvenjärven Hölkän (Tammi 1992). Kaskelan teos huvittuu elämän luontaisesta kummallisuudesta: “Ilmaantuu pihaan, ikään kuin pelätyin, odotetuin / todella tekisi niin, / huono omatunto, / järjetön, lähtemätön morkkis, / joka pani kumpparit meille jalkaan, istutti ahtaaseen autoon.” Teoksessa on paljon tilanteita, joissa sulloudutaan autoon, syödään yhdessä tai tehdään pihatöitä. Lämminhenkistä ja vähän kummallista sukuyhteisöä tarkkailee mielellään. 

Kaskelan runoista heijastuu kirjoittamisen ilo. Niitä lukiessa tunnen luonnostelun nautintoa, vaikka olen vastaanottaja. Peregrinuksessa on paljon kohtia, joissa havainto paisuu arvaamattomiin suuntiin ja vie lukijan yllättäviin paikkoihin. Aivan kuin teksti valmistuisi vasta lukiessani. Kirjoittaminenkin on parhaimmillaan sellaista: kuin pitäisi ovea tuntemattomalle hahmolle, joka kierähtää paperille kuin itsestään.