Luovu, tai lue ja luovu

Kirja murhaa itsensä hitaasti. Oman säkeensä kautta se viiltää syvemmälle, pulppuaa verta ja hyväksyy kohtalonsa. Ruumis mätänee ja hajoaa, luut poltetaan ja maa nielee loput. Sielu jää kuitenkin vaeltamaan luontoon. Runon haamu.

Miika Osamitsu on omistanut toisen runoteoksensa Väkivalon ”Aikansa eläneelle taiteen medialle, kirjalle”, joka teoksen edetessä heittää veivinsä. Säkeiden alla kytee ajatus siitä, että keskittynyt lukeminen heikkenee digitalisaation hehkuun. Aggressiivisia älylaitteita, joita Jantso Jokelin kuvaa Nuoressa Voimassa osuvasti seireeniteknologiaksi, on tavattoman vaikea vastustaa. Osamitsun sanoin käyttäjälle syntyy ”vimmainen himo tuhota järjen valo”. 

Ajatus on kaikkea muuta kuin uusi tai ainutlaatuinen, mutta Osamitsu käsittelee aihettaan erityisellä draamantajulla.

Väkivalo muistuttaa, että kaikki lukeminen ei ole tärkeää tai hyväksi. Eräs teoksen viitepisteistä on Opetushallituksen Kansallinen lukutaitostrategia 2030, jossa esitellään monilukutaidon käsite. Monilukutaito alleviivaa, kuinka esimerkiksi visuaalinen lukutaito ja datanlukutaito ovat osa laajempaa lukutaitoa. Lukiessani Osamitsun ”sisältö”-sanaa tenhoavaa runoa tunnen epämukavuutta, sillä olen itse ollut mukana lukutaitostrategian luomisen alkumetreillä. Osamitsun kritiikki on perusteltua, ja vuonna 2021 julkaistu strategia joiltain osin jo vanhentunut. Tänään tiedämme enemmän teknologian vaikutuksista keskittymiskykyyn.

Aina mediakaan ei osoita medialukutaitoa. Väkivalo kommentoi Ylen päätöstä lähettää jalkapallon MM-kilpailut vuonna 2022 Qatarin ihmisoikeusrikkomuksista huolimatta. Suuntaan ja toiseen kantaa ottava Väkivalo onnistuu kuitenkin välttämään ideologisen paatoksen ja pysymään ennen kaikkea runoudessa. Tämä on suorastaan pieni ihme.

Entä teoksen poetiikka? Säkeisiin istutetut sulkumerkit ja välilyönnit luovat taukoja ja hiljaisuuksia. Tyhjät alueet toimivat kuin tienviitat, osoittaen kohti sitä, mikä runoa lukiessa jää piiloon. Juuri tämän näkymättömän hidas ja hiljainen kaivaminen on runouden ytimessä, mutta kenelläpä olisi aikaa tai kärsivällisyyttä astua tyhjyyteen vailla takeita vastalahjoista? Mitä tahansa jännittävää tai järkyttävää voi tapahtua milloin hyvänsä, ja meidän on oltava valmiina.

Perimmäisessä taipumuksessaan vaieta on runous oikeastaan poikkeus kaiken kirjoittamisen ja lukemisen kentällä. Runo ja runous sekä näiden lukeminen rinnastuvat seireenien laulun keskellä tiedostavaan luopumiseen: ”pysähtyminen, luopuminen, askel taaksepäin    luovutus   säkeen   ylevä alitus”.

Osamitsun käsitys lukemisesta tuo mieleeni ajatuksen kestävyydenjälkeisyydestä (post-sustainability). Väkivalo hylkää uskon uusiin innovaatioihin, jotka voisivat ohjata ihmiselämää kestäville raiteille: kehityksen sijaan olisi käännyttävä kannoillaan. Teoksensa viitteitä selittävässä päätösosiossa Osamitsu nostaa esiin buddhalaisen Nirvanan tulkinta- ja käännösvirheen: ”Nirvana alkuperäisessä merkityksessään tarkoittaa (liekin so. valon) sammumista ja sammuksiin puhalletuksi tulemista […]”. 

Toisin sanoen valaistumisen sijaan meidän tulisi pimentyä.

Kirjan itsemurhaa seuraa sivusta pieni siili. Jos Osamitsu kirjoittaisi fragmentteja, tulkitsisin siilin Schlegelin romanttiseksi, kokoon käpertyneeksi piikkipalloksi. Väkivalon runoissa siili muuttuukin kuvaksi runoudesta itsestään; metsän rajalla itseään puolustavaksi pieneksi arkaaiseksi tarkkailijaksi, joka näkee kaiken.