Kaunista ja katoavaa

”Kauneinta on merijää / kirkasta ja peittävää”, Paula Sankelo riimittelee rallatellen esikoisrunokokoelmassaan Katoava jää. Sankelo on ankkuroinut runopurtensa Huippuvuorille, jossa hän asuu ja tutkii ympäristöään. Runoilijan maantieteellisen sijainnin mainitseminen on aiheellista, koska hänen lyriikkansa ammentaa niin voimakkaasti Pohjoisella jäämerellä sijaitsevasta saaristosta.

Ruotsalainen tutkija-aktivisti Andreas Malm on argumentoi kirjassaan The Progress of This Storm: Nature and Society in a Warming World, että ilmastonmuutoksen ja lajikadon kaltaiset ongelmat ovat tuoneet ”luonnon” ja ylipäänsä aineellisen maailman takaisin yhteiskunnalliseen keskusteluun simulaatioista lumoutuneen pitkään jatkuneen postmodernin kauden jälkeen. ”Luonnon paluu” näkyy myös kotimaisessa runoudessa.

Pelkästään kuluneen vuoden aikana on julkaistu lukuisia teoksia, jotka käsittelevät luontoa eri tavoin. Esimerkiksi Olli Sinivaaran teos Valoon, vihreään, Saila Susiluodon Rituaali, Katja Meriluodon Puun avaruudesta ja Pirjo Lyytikäisen Vanhan metsän elegia käsittelevät kaikki puita ja metsäluontoa. Monessa teoksessa puut ovat läsnä konkreettisina olentoina, joita nimenomaan ihmiset uhkaavat. Jos 2010-luvun runoudessa trendasi posthumanismista ammentava ympäristörunous, jossa luonnon ja kulttuurin välisen vastakkainasettelun liudentuminen oli aallonharjalla, nyt on taas toisenlaisen luontorunouden aika. Enää ei puhuta neutraaliutta tavoitellen ympäristöstä, vaan ihmisen aiheuttamasta 6. joukkosukupuutosta ja ekokatastrofista.

Luonto, ja erityisesti jää, nousee Sankelon runoudessa lyyrisen rakkauden kohteeksi. Runojen suhde jäätikköön saa luennassani katkeransuloisia sävyjä, sillä rakkauden kohteena oleva jää sulaa lämpenevässä ilmastossa silmissä. Toisaalta halun voi katsoa saavan juuri voimansa tavoittamattomuudesta, kuten monet ovat eri tavoin muotoilleet aina Jacques Lacanista Anne Carsoniin.

Teos alkaa pahaenteisellä, lähes vääjäämättömältä kuulostavalta säeparilla: ”Katoava jää / jatkaa kulkuaan”. Aiheessa ja sen käsittelytavassa on jotain samaan aikaan kaunista ja kauheaa. Ilmastonmuutoksen syy, fossiilienergian liiallinen kuluttaminen, mainitaan myös hienovaraisesti erään runon aloittavassa säkeessä: ”Hiilivaunun kuormasta lentää palava höyhen pimeään”. Säkeen voi tulkita sekä konkreettisena kuvana että symbolina laajemmasta fossiilikapitalistisen myllyn aikaansaamasta tuhosta ja kuolemasta.

Kaivosalasta muistuttaa myös Svean kaivoskaupungille omistettu runo ”Sveagruva 1917–2023”. Sveassa lakkautettiin hiilikaivos suunnilleen sata vuotta perustamisen jälkeen. Kokoelman kontekstissa runon voinee tulkita muistuttavan siitä, minkä on jään sijaan syytäkin kadota.

Katoavan jään lopettavasta osiosta ”Taustatekstejä ja huomautuksia” käy ilmi, että fossiilikapitalismin hybriksen kuvaukseen on haettu inspiraatiota muun muassa filosofikaksikko Antti Salmisen ja Tere Vadénin teoksesta Energia ja kokemus. Öljyfilosofiasta inspiroituneen runon puhuja huumaantuu fossiilisesta voimasta:

”Tiedätkö, tervatut purjelaivat / kulkivat nopeammin / kuin polttomoottoreilla ajamme / kelluvan mantereen poikki / yli kalvaan korallin. // Meillä on kalliit aineet / niitä ei jätetä maahan. Me valmistamme jätettä / se kannattaa kaataa mereen.”

Se, mitä säkeiden mukaan ”kannattaa” tehdä, on tietenkin päinvastainen. Meidän pitäisi jättää ”kalliit aineet” maahan. Meidän pitäisi olla kaatamatta jätettä mereen ja vähentää tuotannon absoluuttista volyymia. Tämän tiedostaa myös puhuja runon edetessä. Alkusäkeiden fossiilinen vauhti, ja kenties vielä siihen liiaksi kytköksissä oleva ironia, menettää voimansa runon aikana. Puolessa välissä alun vauhdin hurma jo muuttuu kohmeloiseksi olotilaksi:

”Tasanko on saavutettu / aurinko puolitiessä / ilma katkusta sakeaa. // Me emme ole määränpäässä / miksi koneisto hidastuu? / Tiedätkö, me olemme / väsyneet siihen.”