Runoja, joita on vaikea nähdä metsältä
Otso Venho ja Juho Narsakka astuvat metsän sammalkynnyksen yli Olli Sinivaaran Valoon, vihreään. Kriitikot hämmästelevät modernismin perinnöstä kasvaneita mäntyjä ja metafyysisiä ideoita sekä kysyvät, miten kuvata metsää tämän vuosikymmenen runoudessa.
Neljän vuoden takaisen teoksen ilmaisussa muhii oleellinen sekä lukijalle että kirjoittajalle: Miten kirjoittaa puista ja metsästä 2020-luvulla? Luennassani nousi esiin yksi vastaus: Ehkä kirjoittamalla puista niin fokusoituneesti, että metsä katoaa puilta ja toisin päin. Vaikka Valoon, vihreään pyrkii selkeästi kysymään jotain muuta kuin Puut, muistuttavat teosten lukukokemukset vahvasti toisiaan.
Runoista voi olla vaikea saada kiinni, jos niitä koristaa jo kerran kirjoitetun laahus. Eroja kuitenki löytyy: maastoa värittävät eri vuodenajat ja etenkin teosten puhujat tuntuvat ratkaisevasti erilaisilta.
Onko Sinivaaran Puut sinulle tuttu? Erotatko teokset toisistaan?
Olen lukenut joitain Sinivaaran aiempia teoksia, mutta en mainitsemaasi Puita. Valoon vihreään hahmottuu siksi itsenäisenä teoksena.
Ensimmäinen ajatus uuteen runokokoelmaan tarttuessa on nimen geneerisyys. Valoon, vihreään – mieleen tulee aika monta monta runoteosta, jonka nimessä on jokin muunnos valo-sanasta tai väreistä. Esimerkiksi Paavo Haavikon Puut, kaikki heidän vihreytensä (Otava 1966). Muita Sinivaaran teoksesta tulevia mielleyhtymiä: Platonin ideamaailmaan mystiset sävyt ja auringonpalvonta sekä luonto ja luontorunous.
Nämä kaikki mielikuvat ainoastaan vahvistuvat ensimmäistä runoa lukiessa, jossa suunnataan korti korkeuksia: ”Kävely saareen on kohoamista / vihreän kohoamisen mukaan”. Edelleen runon puhuja havainnoi ”miten puut koskevat taivasta”.
Luen parasta aikaa uudelleen Platonin Valtiota, jossa esitetään aurinkovertaus. Aurinko on Platonille vertauskuva tiedosta ja hyvän ideasta, joka säteilee maailmaan. Valoon, vihreään ei välttämättä suoraan viittaa platonismiin, mutta hyvin metafyysiseltä tai jopa uskonnolliselta sen luontoa käsittelevät runot tuntuvat. Kiinnititkö lukiessasi huomiota tällaisiin hengellis-filosofisiin teemoihin?
Innostavaa, että Valtiosta löytyi väylä runojen tulkintaan! On kiinnostavaa, kuinka aurinko, valo ja puut ovat runoissa hyvin konkreettisia. Teoksessa näkyy laajempi pyrkimys kirjoittaa näiden selkeiden, länsimaisen runouden kontekstissa suurten ja perinteisten metaforisten symbolien ohi ja siirtää fokus fysikaalisiin ilmiöihin. Sinivaara kirjoittaa, kuinka ”latvoissa taivas on pimeämätön / kuin kesäyön hellittämätön valkea, / valkoinen liekki, / joka ei lakkaa lepattamasta.” (s.46)
Pohdin viestisi luettua hieman Platonin Pitoja. Ehkä jotain hyvin platonilaista on juuri siinä, miten metsän kauneus näyttäytyy väylänä metsän (sielulliseen) ymmärtämiseen. Joskin luonnon järkeistämisen prosessi ei tunnu olevan erityisen alleviivattua teoksessa?
Modernismin ikuinen paluu on läsnä myös V. S. Luoma-ahon viime syksynä ilmestyneessä Teoriassa (Poesia 2024). Teoksissa on muutakin samaa kuin perinteiden kanssa flirttailu. Molemmissa tarkkaillaan ympäröivää luontoa vuodenaikojen vaihtuessa. Lisäksi molemmissa teoksissa luonto esiintyy sekä sellaisenaan että ihmisen toiminnan kohteena. Sinivaaran tapauksessa viidestä osastosta muodostuvassa kokoelmassa keskimmäinen osasto on omistettu kokonaan pioneille.Runoissa tarkastellaan pioneja sekä niiden hidasta avautuvaa ja sulkeutuvaa liikettä.
Pioni-osastossa kiinnittää huomion myös se, että runon puhuja osoittaa sanansa jollekulle poissaolevalle: ”Näinä päivinä kun olet poissa, / halusin tuoda kotiin / vähän aukeavaa puutarhaa, / vähän aukeavaa syliä lähellä. // Siksi ostin pionit, monta kimppua niitä, // vähän liikaa.”
Luitko teosta itse enemmän eri osastoista koostuvana kokoelmana vai yhtenäisenä teoskokonaisuutena?
Osastojen välisiä eroja oli aluksi vaikeaa nähdä metsältä, mutta teoksen äärellä oleilun myötä niiden erot hahmottuvat selkeämmin. Mainitsemasi ”Pioni”-osasto tuntui itselleni teoksen keskeiseltä anomalialta juurikin siksi, että siinä korostui puhuja suhde poissaolevaan – oman tulkintani mukaan inhimilliseen – toiseen. Pääsin ehkä tuon osaston kautta kiinni siihen, miten metsän ja ihmisen elämänkaaret limittyvät teoksessa. Myös puhuja pohtii teoksen päättävässä parisäkeessä omaa tulevaa poissaoloaan, maaksi palaamista hyvin konkreettisessa mielessä ”Kun metsään laskeutuu pimeä, jään sen sisään / yhdeksi männyistä joita tälläkin kalliolla kasvaa.” Loppu tuntui myös selkeältä, osastojen rakentaman kaaren päätepisteeltä.
Samalla pääsen kiinni teoksessa väreilevään paikallisuuden teemaan, jossa itselle tärkeästä mäntylehdosta suunnitellaan omaa hautapaikkaa. (Pidän lopussa myös siitä, kuinka skolastiselta ja antropomorfiselta tuntuvan rekisterin takaa löytyykin konkreettinen kuvaus luonnon kiertokulusta.)
Puhuit aiemmin Platonista. Olisi kiinnostavaa kuulla, mitä teos mielestäsi sanoo, tai pyrkii sanomaan, ihmisestä ja luonnosta? Tässä mielessä teos on mielestäni melko kryptinen. Luin runojen rivien välissä pilkottavan pohjapiirustuksen projektille, jossa pyritään rakentamaan jonkin sortin metafyysinen silta modernin ihmisen ja luonnon välille.
Mietin itse lukiessani oikeastaan paljon juuri tuota, mistä kysyt. Mitä tämä teos pyrkii sanomaan luonnosta, ihmisen suhteesta luontoon tai osana sitä? Puut, kuvat puista muodosvat paikoitellen hyvin läpitunkemattoman metsän, mikä juuri kirjassa viettää sinne modernismin hetteikköön.
Ehkäpä Sinivaara haluaa yksinkertaisesti juhlia puita, kuten kokoelman aloittavan runon ensimmäinen säkeistö julistaa:
”On taas pohjoisen lehtipuiden juhla, / koivujen ja tuomien, / pihlajoiden ja pellien / juhlan aika. Sen juhlan näkee, / sen kaiken saa aistia ja elää, / kun kävelee pitkospuita saareen, / kun kävelee kohti saarta, / joka kohoaa ja kohoaa, hyökyy vastaan.”