Epäluovuutta ja ikäviä tunnelmia

Lapsena tunsin muutamia hirviä on 13. osa Sami Liuhdon Tyhjiö-teossarjaa sekä sen sisäistrilogian PAKO VAIKKA VALOON ensimmäinen osa. Kirjoitushetkellä sarjasta on ilmestynyt jo 14. osa Ehkä on elämäni nimi (Käsite-Kirjat 2023). Liuhdon kultavuotena voidaan pitää vuotta 2019, jolloin häneltä ilmestyi kahdeksan julkaisua. Tahti on niin kova, että sitä voi pitää jonkinlaisena maksimalistisena kirjoitusperformanssina: ”minulla on kaipuu taittoon / ja valmiiseen kirjaan toistoon”. Tuotteliaan Liuhdon runous on voittopuolisesti ollut monin eri tavoin käsitteellistä ja kokeellista, ja sarjan aiempaan keinovalikoimaan on kuulunut esimerkiksi tekstin poisto, josta Juha-Pekka Kilpiö kirjoittaa Nuoreen Voimaan sarjan yhdeksättä osaa koskevassa arviossaan. Tästäkin teoksesta löytyy kokeellisia elementtejä, kuten lipogrammikäännöksiä sekä kielileikkimäisiä runoja. 

Eräässä nyt käsillä olevan teoksen runossa todetaan suoraan: ”tahdon kirjoittaa pieniä runoja / elää rauhassa päivästä toiseen / katsoa taakse ilman epätoivoa”. Runoissa on etualalla vahva tunnustamisen teema. Tunnustuskirjallisuudessa henkilökohtaisia, tai siltä vaikuttavia, asioita sanotaan ääneen: ”minä toistan olen toisto / minä muistan kaiken häpeän”. Lajiin liittyy tyypillisesti juuri kielteisinä tai kyseenalaisena pidettävistä aiheista julkisesti puhuminen. Keskeistä on myös suhde yleisöön eli tunnustuksen kohteeseen, joka voi olla lukijoiden lisäksi esimerkiksi Jumala: ”Herra, Herra! / tästä on jo ollut puhetta / minä en ole Job / minä en ole suuri sielu”. Puhuja tunnustaa oman vajavaisuutensa mutta oikeuttaa näin itselleen teoksen monet melko tunkkaiset kommentit. 

Vaikka joitakin selkeitä tilanteita piirtyy esiin, runojen eteneminen, sisältö ja sanoma välttävät eheää asua. Mukaan mahtuu runsaasti kryptistä ainesta sekä vähäpätöiseltä vaikuttavia toteamuksia. Runot ovat palasia elämästä ja säkeitä ilman kontekstia. Kirjallisuudentutkija Reeta Holopainen kirjoittaa Runografissa Liuhdon teossarjan kahdeksannesta osasta Iskut iso kello kuiski, että teoksen järjettömyys niin sanoman kuin muodon osalta ohjaa runojen metalyyriseen tulkintaan, josta Hirvien osalta kielivät myös suorat viittaukset taittoprosessiin ja fonttiin sekä erään runon nimi ”jatkuvaa muotoa ilman suurempia ideoita”. Vaikeaselkoisuus sekä tietynlainen epäluovuus ovat siis runoilijan tietoisia valintoja, joilla voi esimerkiksi pyrkiä osoittamaan kritiikkiä.

Välillä sisältö ylittää hyvän maun rajan selkeästi: ”ei helvetti mä / päätin että juon / vain kotona itseni / hengiltä ruma / siitä pennusta tuli”. Siksi korostetun kielteistä näkökulmaa esittävät säkeet näyttäytyvät pikemminkin tarkoituksellisena provokaationa taiteen luovuuden vaatimukselle tai piikittelynä kaupalliselle ja henkilövetoiselle tunnustuskirjallisuudelle. Kyseessä on kuitenkin vain tulkinta, sillä Tyhjiö-sarjan lähtökohdat ja poetiikka ovat sumuverhon takana. Banaali tunnustaminen ja esimerkiksi sosiaaliseen mediaan viittaavan aihetunnisteen käyttäminen ovat osaksi huumoria mutta myös keinoja ilmentää kielen materiaalisuutta: ”#lapsuus # tunteminen #muutama #hirvi”. 

Kirjallisuudentutkija Juri Joensuu on todennut varhaisia Tyhjiö-julkaisuja käsittelevässä arvostelussaan, että parhaimmillaan runot vaikuttavat hyvällä tavalla nopeasti tehdyiltä. Joensuu summaa, että ”[p]isteliääseen aikalaistarkkailuun yhdistyy nimien pudottelua ja (samaan aikaan?) ironista tai suoraa negatiivisten tunteiden käsittelyä.” Lapsena tunsin muutamia hirviä täyttää samat tunnuspiirteet mutta päällimmäiseksi jää mieleen tunne keskeneräisyydestä sekä teoksen inhottavasta kyynisyydestä, jonka motiivi ei täysin aukea. Loppupuolen menetelmälliset lipogrammikäännökset T.S. Eliotin runoista jäävät kiinnostavuudestaan huolimatta irrallisiksi, vaikka eheään muotoon en usko tekijän pyrkineen. Lopuksi on mainittava, että muistiinpanomaisesta ja kylmäkiskoisesta kokonaisuudesta pehmeämpi poetiikka erottuu edukseen: ”särkyneitä pilviä / niitä on oltava / jossain kuin”.