Elossa/kuollut

En aloita tätä tekstiä esimerkiksi Herakleitos-lainauksella, vaan ehkä hieman yllättäen ulkomuistista referoidulla David Bowien viisaudella: ”Kaikki muuttuu, ja jos jokin vaikuttaa muuttumattomalta, sen muutos on vain hyvin hidasta”. Myös V.S. Luoma-aholla on muutoksesta sanansa sanottavanaan. Uudessa teoksessaan Teoria hän muotoilee asian näin: ”Kaikki muuttumaton on jo kadonnut, jokainen matka on yksisuuntainen”.

Jos matka on yksisuuntainen, on sen päätepisteenä viimeinen hengenveto. Teoriassa vallitsee syksy, joka enteilee kuolemaa ja toisaalta lupausta myöhemmin jatkuvasta elämästä. Tapaan toisinaan kysyä tuttaviltani, millaisina muotoina he hahmottavat vuodenkiertoa. Useimmille luontevimmalta tuntuu myötäpäivään kulkevan kellon kuvittelu, kun taas itselleni ajan rakenne vuodenkiertoineen on päättymätön yläoikealle suuntautuva suora. Siis yksisuuntainen matka, tavallaan.

Teoria jakaantuu neljään osastoon: ”Takauma”, ”Toiminto”, ”Teoria”, ja uudestaan ”Takauma”. Muodoltaan tyystin erilaisten osastojen jatkumosta muodostuu kehä, kun aloittava ja lopettava ”Takauma” jatkavat toisiaan. Onko matka siis sittenkin syklinen? Vedenpitäviä väitteitä ei oikeastaan edes pyritä esittämään, sillä ”kauhein logiikka on aukoton”, kuten Luoma-aho kirjoittaa teoksen aforismeista koostuvassa nimiosiossa. Aukkoisuus ei tarkoita, että logiikka pettäisi, vaan muistuttaa, että totuus voi muuttua. Siis: on totta, että jokainen matka on yksisuuntainen, mutta toisaalta väite on absoluuttisen väärä.

”Toiminto”-osasto koostuu oletettavasti kahden hahmon välisestä dialogista, jota ei kuitenkaan voi kutsua keskusteluksi, sillä molemmat puhuvat toistensa ohi. Vuoropuhelu käynnistyy jätevesilaitoksen luona, jossa lippu on nostettu puolitankoon. Kuolema ei yhdistä hahmoja. Suurin yhteisymmärrys saavutetaan lopulta banaalilla toteamuksella: ” – Vain jokin äärimmäisen yksinkertainen koneisto voi pelastaa meidät. / – Olet väärässä, koneiston tulisi olla äärimmäisen monimutkainen. / – Luulen meidän pohjimmiltaan puhuvan samasta asiasta.” 

”Takauma”-osastojen puhuja etsii maailman mekaanisia rakennustelineitä. Rakenteista tärkein on toisto, jota ihmiskokemuksessa voi kutsua myös rituaaliksi. Aivan kuten vuodenajoilla, myös päivillä, pelloilla, huoneilla, liikeradoilla on toistuva rytmi. Tämän ymmärtäminen sovittaa ympäristön inhimilliseen kokemukseen. ”Kalvon sisällä on muovipussi muovipussissa / sen sisällä on eliö juoksemassa niityllä / niityn perinnössä, tuoksussa silmänkantamattomiin / niityltä mimeettiselle niitylle / aina vielä niitylle”. 

Luonnollisen ja elottoman kautta piirretään jatkuvaa rajaa elollisen ja ei-elollisen sekä loppuviimein elävän ja kuolleen välille. Pientä vauvaa syötetään, ja hieman myöhemmin tieto ystävän kuolemasta saavuttaa runon puhujan. Mikään ei lopulta jakaudu vastakohtien varaan; alku sulautuu loppuun, syntymä kuolemaan. ”Elävä ei ole kuollut, vaan kuoleva. Ei ole kuollutta. – Joskus minäkin puhun itsestäni imperfektissä.” Kaihossaan, kuolemanläheisyydessään ja tietyissä konkreettisissa runokuvissaankin ”Takauma”-osaston runot muistuttavat syysrunouden modernistisesta klassikosta, Mirkka Rekolan Syksy muuttaa linnut -teoksesta (WSOY, 1961). Ikuisesta aiheesta eli vuodenajoista ovat runoilleet tänä vuonna myös Sirpa Kyyrönen (Talviunia, Otava) ja Milka Luhtaniemi (Tauoton, Gummerus). 

Varsinaiseen kysymykseen siitä, miten jatkuvaa muutosta voisi ymmärtää, Teoria vastaa yksiselitteisesti: ”On järjetöntä kuvailla muutosta”. Mutta eikö kaikki kuvailu ole oikeastaan muutoksen kuvailua?