Ajan avaruudesta

Henrik Pathirane on jo pitkään työskennellyt kokeellisen kirjallisuuden parissa. Erityisesti käsin tekeminen ja tekstin fyysisyys tuntuvat viehättävän Pathiranea, joka on myös pyörittänyt Humahdus-pienkustantamoa. Poesian kautta julkaistu ensimmäinen laajempi runokirja Olem (2021) sisältää muun muassa ruokalähettien kuitteihin toteutettuja runoja. Muototason leikkisyys ja monipuolisuus synnyttävät kuitenkin hallitun vaikutelman. Pathiranen uusimmassa koettelevassa runokirjassa Lumous ja värinä on samaa käsitteellistä selkeyttä ja hallittua yhtenäisyyttä.

Lumous ja värinä seuraa edeltäjänsä jalanjäljissä myös temaattisesti pohtimalla yhtäältä tilaa, toisaalta liikettä tai muutosta, siis aikaa. Teos ajattelee Olemin tavoin tilallisuutta tutkimalla kirjamuodon mahdollisuuksia. Siinä missä Olem viipyilee fyysisessä kirjaesineessä ja kaupunkitilassa, Lumous ja värinä siirtyy pohdiskelemaan aika-avaruutta abstraktimmin ja teoreettisemmin: ”Tämän ajan mukana, viimeistään, saapuu nykyaika”. Mukana on myös proosaksi luettavia tekstejä, jotka kertovat lyhyesti jostakin taidehistorian tai estetiikan yksityiskohdasta: ”Ulkoapäin se [labyrintti] näyttäytyy arkkitehtonisena taidonnäytteenä. Sisällä olija puolestaan kokee sen eksyttävänä ja läpäisemättömänä.”

Miellän nämä lainauksenomaiset kohdat suurempien teemojen linsseiksi, jotka ehdottavat erilaisia luku- ja lähestymistapoja tekstin aika-avaruuden havaitsemiseen. Tietokirjallisuutta muistuttava tyyli vaikuttaa lukuasentoon. Tietopohjaisuus antaa proosarunojen selostamille kuriositeeteille kokonaisuudessa jokseenkin arvovaltaisen aseman. Lumous ja värinä kytkeytyy maailmaan historiallisten faktojen kautta, jotka samalla suhteellistavat lukukokemusta muistuttamalla ihmisnäkökulman ajallisuudesta: ”Useaan kertaan muutetut seinien ja holvikaarten sijainnit ja korkeudet sekä ikkunoiden umpeen muuraamiset ja uudelleen puhkomiset antavat vanhoille rakennuksille jäljittelemättömän suunnittelemattoman epäsymmetriansa.”

Runouden ja esseemäisen ajattelun vuoropuhelu on teoksen vahvuus. Alun lyhyet pohdiskelevat fragmentit tai aforismimaiset runot kaivavat hienovaraisesti esiin teoksen teemoja, joita vasta loppupuolella käsitellään proosarunon keinoin, konkreettisten kokemusten, teorian ja historian kautta.

Lisäksi Lumous ja värinä sisältää konkreettisen runouden osaston, jossa kirjoituskoneella tuotetut merkkikuviot ilmentävät tilaa ja jopa hahmottelevat uusia ulottuvuuksia paperin tasaiselle pinnalle. Aseemiset, tekstin materiaalisuuteen keskittyvät kuvarunot tulkitsevat tilallisuutta kiinnostavasti, kuin kartat tai havainnekuvat. Kun asiaa oikein ajattelee, saattaa lukiessa jopa alkaa huimata, kun fyysinen avaruus limittyy aineettomaan käsitteellisyyteen paperilla.

Vastaavasti toimii kirjan keskivaiheilla alkava sanapariosasto, jossa yhdyssanaparit kuten ”sarjajulkaisu / keskusvarasto” tai ”sanaluettelo / kuplamuovi” asuttavat muutoin tyhjää paperia vaihtelevissa asetelmissa, jotka tuovat mieleen kiinalaisen Yijing-ennustuskirjan heksagrammit. Fontin pistekoko on näissä runoissa myös huomattavasti suurempi kuin muualla teoksessa, mikä luo vaikutelman lähestymisestä. Lukija kurottaa kohti sivua, tai kenties teksti kohti lukijaa.

Pathirane on rakentanut Lumoukseen ja värinään tilan, jossa havainto, kuva ja liike resonoivat oivaltavasti keskenään.