Viimeiset kysymykset 

Inger-Mari Aikion Tänään on viimeinen päiväni on runoilijan oma suomennos pohjoissaamenkielisestä alkuteoksesta Otne lea mu maŋimuš beaivi (2022, DAT). Alkutekstit myös sisältyvät käännökseen. Runokokoelman päähenkilö päätyy itsemurhaan. Hänen lisäkseen dialogisessa teoksessa puhuvat puoliso ja kollektiivista typeryyttä henkilöivä kyläläinen, joka ehdottaa masennusta sairastavalle niin vitamiineja kuin asenteen korjaamista. Kotimaisessa nykyrunoudessa itsemurhalyriikka on harvinaisuus, mutta selkeä viitepiste löytyy arvioimastani Tarita Ikosen runokokoelmasta Puhun niin kuin itsemurhakirjeissä puhutaan (Kulttuurivihkot, 2022 ). Se on kuitenkin brutaalista rehellisyydestään huolimatta selviytymiskertomus. Aikion teos on sekä tarinallisempi että draaman kaareltaan toivottomampi. 

Teoksen itsetuho ei selity sen paremmin yhteiskunnallisilla rakenteilla kuin yksilöpsykologiallakaan. Runotarinan avioparin sosioekonominen asema näyttäytyy keskiluokkaisena. Alkuperäiskansan ylisukupolviset traumat toki häälyvät taustalla, mutta runojen päähenkilö tuntuu myös kyllästyneen tähän tulkintakehykseen. Esimerkiksi hänen tuskansa ”on kovaa kuin / vaaleanpunainen timantti / ja rumaa kuin / staalon persereikä”. Hätkähdyttävä viimeinen säe viittaa ironisesti saamelaisen muinaisuskon ihmistä muistuttavaan hirviöön (pohjoissaameksi stállu). Kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja alkoholismin diagnoosit sanoittavat vain syyllisyyden: ”Itse velkaannuin, itse juon, itse sairastan. / Tai ehkä sittenkin pahojen henkien syytä! Tietenkin!”

Itsetuhoinen takertuu pohjoisen luontoon, joka kuitenkin tarjoaa lähinnä metaforia epätoivolle. Sieluun sataa lunta ja lima vuoraa asunnon. Aikion ruumiillisesti vaikuttavat kuvat skalpeeraavat masennuksen, joka on samanaikaisesti fyysistä kipua ja metafyysistä hätää: ”yö valuu nenänrei’istä / otsan ovi unohtunut auki / lumipyry elää loputtomasti”.

Helga West kirjoittaa esseekokoelmassaan Puhu nukke (Otava, 2025) Aikion runouden yhteydestä Tenojokivarren lyyriseen perinteeseen. Siihen kuuluvat minimalistinen ilmaisu ja salaperäiset luontokuvat, joita myös Tänään on viimeinen päiväni väläyttelee. Kiinnitynkin suorasanaista pessimismiä enemmän säkeisiin, jotka komealla elliptisyydellään pohjustavat lopullisen ratkaisun ratkaisemattomuutta: ”näen / kuin ison kiven / usvan sylissä // näen / mutten vieläkään uskalla kysyä”.

Goran Dukićin ohjaamassa kulttielokuvassa Wristcutters: A Love Story (2006) itsemurhan tehneet joutuvat maailmaan, joka on edellisen hieman huonompi versio; kukaan ei halua tappaa itseään toistamiseen, ettei joutuisi vielä huonompaan. Myöskään Aikion runojen puhuja ei voi lakata pohtimasta kuolemanjälkeistä, jonka rauhoittavaa konkretiaa varjostaa viimeinen uhka: ”Jääkö lentelemään sinne tänne, etsimään kotia? / Mitä jos tuska ei lopukaan?” Takakansitekstin mukaan dialogiin osallistuu myös ”itsemurhan tekijän mieli”, vaikka mielen ja ihmisen eroa on runojen tasolla vaikeampi tunnistaa. Niin: kenet tappaa, kun tappaa itsensä? 

Tänään on viimeinen päiväni jättää muitakin erityisen vaikeita kysymyksiä ”kirjavaksi karvamatoksi”kielelleni. Siinä on teoksen suurin haaste ja ansio. Onko kliinisesti masentuneella esimerkiksi oikeus eutanasiaan, kun sairaus saattaa olla syöpää vaikeammin parannettava? Itsemurhan jälkeen puoliso pääsee enemmän ääneen. Hän takertuu rakkaansa muistoon niin, että ote muuttuu kuristavaksi. Syyllisyys samenee vihaksi ja takaisin haikeaksi rakkaudeksi. Voimakkaimmat kielikuvat, kuten ”konttaan lasinsirujen päällä / olen niellyt niitä / parikymmentä vuotta”, nostavat palan kurkkuun. Niiden lisäksi teos sisältää myös toisteista selittävyyttä: ”yhtäkkiä / ei ole enää olet / nyt on olit”. Toisaalta kokoelmaa lukee kuin lyyristä näytelmätekstiä, joten alleviivaavuus ei liiaksi rasita kokonaisuutta. Lyhyet runot muodostavat aukkoisen tragedian, jota ei luettuaan voi unohtaa. 

En osaa pohjoissaamea, mutta siitä huolimatta käännösten ja alkutekstin mietitysti yhteen kietoutuva asettelu luo vielä yhden dialogisen tason. Suomennosten tulkintaan tekee mieli luottaa, sillä Aikio on kääntänyt runonsa itse. Toisaalta suomenkielisten runojen äänteellinen tasapaksuus vaikuttaa vain ruodolta alkuperäisestä. Alkukieltä taitamattomanakin tunnen sihisevät konsonantit ja venyvien vokaalien lennon. Runokäännöksessä voi tietenkin hukkua paljon, kuten viimeisestä viestistäkin jää aina jälkeen kysymys. 

Apua ja tukea: 

MIELI ry:n ympärivuorokautinen kriisipuhelin: 09-2525 0111 

Solmussa-chat (aikuiset) 

Sekasin-chat (nuoret) 

mieli.fi 

tukinet.net 

surunauha.net 

Akuutissa hätätilanteessa: 112