Tarita Ikonen

Puhun niin kuin itsemurhakirjeissä puhutaan

89 sivua
Kulttuurivihkot 2022
ISBN 9789527437636
Olen vapaa kirjoittaja Helsingistä. Runous merkitsee minulle paitsi maailman toisinkokemista, myös syvintä ajattelua ja uusia kielisuhteita. Inspiroidun esimerkiksi aforistisista ja minimalistisista runoista sekä tyhjän tilan avaruudesta. Sydämeni sykkii etenkin marginaalissa elävien näkökulmia, mystiikkaa, toisenlajisia tai muita taiteenlajeja tuoreesti käsittelevälle poetiikalle.

Itsemurha lienee kielemme negatiivisesti värittyneimpiä sanoja. Murskatragedia ilman murhan kauhuromanttista lyyrisyyttä. Kotimainen runouskin on väistellyt itsemurhaa tai käsitellyt sitä useimmiten läheisen surun näkökulmasta ja Sylvia Plathin tapaisten runoilijamyyttien kautta.

Tarita Ikosen Puhun niin kuin itsemurhakirjeissä puhutaan haastaa kyvyttömyytemme kohdata itsetuho sellaisenaan. Kokoelma kiteyttää paljon vuolaalla nimellään. Yhtäältä kyse on syrjäytetyn ja tuskadepressiivisen ihmisen yksinpuhelusta. Toisaalta puhuja ei kirjoita varsinaista itsemurhakirjettä, vaan luotaa itsemurhayrityksiään ja -kuvitelmiaan – estetisoimatta tai arvottamatta:

”Minä haluan puhua itsemurhasta / niin ettei kertomaani koeta / avunpyyntönä tai uhkauksena.”

Puhuja tulee ”itsetuhoisesta suvusta”, deterministisestä kuolemankehästä. Säkeiden mykkää huutoa voimistaa isän itsemurha pian puhujan syntymän jälkeen. Tämä ei jättänyt edes ”muistoa hylkäyksestä”. Repaleisia perheoloja hallitsee alkoholin myrkyttämä äiti, jonka vaihtuvat poikaystävät ovat kuin isän kuolinnaamion varjokuvia. Puhuja fantasioi tunnistamattomasta ruumiistaan, mutta kadehtii heitä, joita vanhemmat surevat.

En muista lukeneeni yhtä rajua ja henkilökohtaista todistusta sekä eriarvoisuuden että mielenterveysongelmien periytyvyydestä. Yhteiskunta ei auta mutta säilöö. Itsetuhoista hoidetaan kuin ”kuolevaa, kärsimystä lievittäen”. 

”olen saanut etsiä syitä olemassaololle / taiteesta, tolueenista, terapiasta / / yhteiskunta on antanut minulle kaiken / kun olen mennyt”

Ikonen käsittelee pelottomasti myös itsetuhoisen ihmisen ristiriitaa: yhtäältä mahdottomuutta elää itsensä kanssa ja toisaalta jatkuvaa itsekeskeisyyttä. Terapiaan puhuja menee tehdäkseen vaikutuksen ja vertaistukiryhmään ”hakemaan yllykkeitä”.

Runot tuomitsevat itsemurhan sairausdiskurssin, joka on yhtä yksisilmäinen näkökulma kuin monoteististen uskontojen syntikäsitys. Puhuja esimerkiksi kokee syrjäytyvänsä ”aina kun pitää löytää itsensä / ja olla samalla kuin kaikki muut”. Alkulehdillä lainataan Nietzschen lausumaa itsemurha-ajatuksista selviytymiskeinona.

Puhuja kieltää itsensä – mutta verbin molemmissa merkityksissä. Minä on ”nieltyä hiiltä”, ”unohtunut raskauden keskeytys” ja ”päivystysjonon viimeinen vuoronumero”. Toisaalta juuri runon kielellinen intensiteetti saa puhujan jatkamaan. Hän sanoo sen, mitä ei ennen osannut tai uskaltanut.  

Kokoelma on jopa fyysisesti ahdistava kokemus, josta on vaikea kirjoittaa analyyttisesti. Runokielen mietitty paljaus kerii lukijan ennakkoasenteistaan. Pitkät säkeet järjestyvät proosallisesti ja rytmittyvät suoraviivaisesti. Lyhyemmät, aforistiset runot ovat hengähdystaukojen sijaan hengenpidätystä. Harvoin viljellyt metaforat pysäyttävät groteskilla ruumiillisuudellaan ja ylisukupolvisilla kuoleman kuvillaan. Toivoa edustaa olemattomuus.

”henki lätkäistään itsestä irti / kuin verta imevä hyttynen ohimolta heinäkuussa / minun syntymätön lapseni on se / joka murtaa nämä ketjut, roikkuu munasarjojeni / hirttopaalussa joka kuukausi. ”

Teos päättää Ikosen Tuho-trilogian. Loppurunossa puhuja elää väistetyn tuhon jälkeistä jatkoaikaa. Kärsimyksen monotonian vapauttaa lopulta kirjoittamisen akti: ”anna minä kirjoitan vielä tämän yön”. Puhuja haluaa ilmaista sen pimeyden, jonka voi tulkita käsillä olevaksi kokoelmaksi.

Sinänsä osuvat luonnehdinnat sairauskertomuksesta ja traumarunoudesta tuntuvat runojen tehokeinoihin nähden turhan johdonmukaisilta, banaaleiltakin. Leena Junnilan abstrakti kansitaide johtaa ajatukset ahdistuksen kuorimaan mielenmaisemaan, helvetin punamustaan maaperään ja verisiin arpikudoksiin.

Puhun niin kuin itsemurhakirjeissä puhutaan on ennen muuta vaikuttava dokumentti henkisen helvetin ytimestä, joka polttaa suhteen menneisyyteen ja särkee minäkuvan. Oman tarinansa kertominen ei tuo helpotusta. Tarvitaan runo.

Apua ja tukea:

MIELI ry:n ympärivuorokautinen kriisipuhelin: 09-2525 0111

Solmussa-chat (aikuiset)

Sekasin-chat (nuoret)

mieli.fi

tukinet.net

surunauha.net

Akuutissa hätätilanteessa: 112

Olen vapaa kirjoittaja Helsingistä. Runous merkitsee minulle paitsi maailman toisinkokemista, myös syvintä ajattelua ja uusia kielisuhteita. Inspiroidun esimerkiksi aforistisista ja minimalistisista runoista sekä tyhjän tilan avaruudesta. Sydämeni sykkii etenkin marginaalissa elävien näkökulmia, mystiikkaa, toisenlajisia tai muita taiteenlajeja tuoreesti käsittelevälle poetiikalle.

Kommentit kritiikkiin

Vastaa


helmi?Helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
runsaudensarvi?Runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
monoliitti?Monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
kaleidoskooppi?Kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
toimija?Toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
kertoja?Kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
ikimetsä?Ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
kävelykatu?Kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
hah!?HAH!-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
hmm...?HMM…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.
Suodattimen selitykset
  • helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
  • runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
  • monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
  • kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
  • toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
  • kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
  • ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
  • kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
  • haha! -kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
  • hmm…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.