Läpättävät matkamuistot

Houkutteleva kirjan nimi aavekoralli / aavikkoralli kuulostaa ääneen lausuttuna siltä, kuin sanoisi saman sanan kahdesti. Kummittelevan k:n geminaatio heijastelee kielellistä ilottelua, jota Elena Sulinin esikoisrunokokoelmassa on luvassa. Sen runot kieppuvat muistojen ja katoavan luonnon lomittuvilla pinnoilla. Hillitty maitokahvinruskea ulkoasu kätkee sisäänsä kertomuksen läpättävästä elämänjanosta, mutta myös irrallisuuden kokemuksesta ja kotiinpaluusta. 

Sulin kirjoittaa eloisasti ja kirkkaasti. Välimerkkien hylkääminen ja säkeenylitysten lähes uuvuttava säännöllisyys virittävät monimerkityksisiä kuvia vain hetken päästä taas hajotakseen: ”kun luonto tunkeutuu ihmiseen se / leviää hiukkanen kerrallaan sinne jyvä / tänne”. Tekstin ilmava sommittelu rauhoittaa hengästyttävää tapahtumien kelaa.

Runokokoelma etenee kuin tarinallinen kokonaisuus, jonka loppua ei tahtoisi paljastaa. Keskiössä on puhuteltu sinä, jota muistot kuljettavat maapallon eri kolkkiin, Helsingistä kaukaisen meren rannalle ja lopuksi pienen kylän raitille ja metsään myrkkymarjoja syömään. Puhujan voi kuvitella kiireettömänä iltapäivänä menneeseen vaipuneena. Mieli palaa väistämättä vanhoihin rakkauksiin: ”makaat samettisella sohvalla they/them nuolee / sinua sormet pehmeästi selkäsi kaartuu suu vääntyy / ruumis irtaantuu // luonto, se vetäytyy”. Suomenkielisessä runoudessa kuka vain voi olla ”hän”, mutta they/them on tunniste, joka irtautuu helähtäen sukupuolibinääristä.

Aavekoralli asettuu osaksi nykykirjallisuuden virtaa, joka ammentaa runsaasti merikuvastosta niin konkreettisesena ympäristönä kuin merkityksiä kantavana metaforana. Luonnonelementit solahtavat osaksi runomuistojen ruumiillista  maailmaa: ”hänen kätensä laskeutuu rinnallesi muodostaa / hapettoman tilan valtameren / syvimmän kohdan missä kalat kantavat sähkölamppuja”. On vaikea unohtaa, että kaiken aikaa ympärillä kumisevat hiipuvat luonnonympäristöt, kuolevat korallit. 

Aavekoralli voisi kuvata katoavia ekosysteemejä maailmassa, jossa ihmiset ajavat tuhlailun aavikkorallia tuhon merkeistä huolimatta. Kuten kirjailija Nina Lykke osuvasti tiivistää teoksessa Aquatic Encounters (Rooftop Press, 2024): ”We are bodies of water / but the seas are dying.” 

Samoin kuin merellä on omat ekologiset kerrostumansa, runosinällä on omansa. Matkanteon väleissä välähtää vaivaavia yksityiskohtia. Sinä eksyy syrjään omasta elämästään: ”tilaat nuhjuisella huoltoasemalla kahviin kauramaitoa / ei ole kitalaki / poltellen istut sivupöytään sivuhenkilöksi kaukaa / tulleeksi kukaan / ei huomaa”.

Muistot kulkevat runoissa usein kohti vimmaista sekstailua. Kiihkeät hetket tuovat paikoitellen mieleen Kaija Rantakarin Kertosäkeen (WSOY, 2023) tai rantahiekalla arjen ulottumattomissa kieriminen Inger-Mari Aikion runokokoelman 69 čuoldda – 69 pylvästä (DAT, 2018). Ruumiillisuus, sukupuoli ja seksuaalisuus punoutuvat yhteen luonnonvesien kanssa, niitä yhdistää samankaltainen ”vetinen materiaalisuus”, Astrida Neimanisin ajatusta hydrofeminismistä lainaten. Yllättäen katseen kohdistaminen omiin kehonnesteisiin tällä veden peittämällä planeetalla huokuu empatiaa kaikkea muuta loiskuvaa kohtaan. Kutemiskuvaukset ovat parhaimmillaan silloin, kun säkeiden välistä välkkyy huumori: 

hänen kosketuksessaan sinä vetyt märästä
valtavaksi kosteudeksi vaeltavaksi
vesialueeksi sinä olet suisto
sisällesi muuttaa vesilintuja pitkäjalkaisia nisäkkäitä
lopulta megafaunat
sillä myös suurikokoisten
maaeläinten on
peseydyttävä

Syke nousee: aiheiden rinnalla rytmikin on kiihkeä. Sulinin runoissa on jotain kovin tunnistettavaa ja kotoisaa, niihin pujahtaa vaivatta. Ei aikaakaan, kun lukijan on jo vallannut halu lukea uudelleen.