Kaupungin pöllöt, sorsat ja muut 

Pääosin lyhyistä fragmenteista ja tekstikokonaisuuksista koostuvan teoksen puhuja kuljeskelee arkisessa kaupunkiympäristössä, havainnoi muita ihmisiä ja kaupungin vähäistä luontoa, kuten lintuja. Miska Revon toinen runokokoelma Linnut on kuin jatko-osa paljon huomiota saaneelle esikoisteokselle Pilvet. Aikaisemman teoksen utuiseen ja rauhallisuuteen nähden Lintujen tunnelma muuttuu hetkittäin absurdiksi ja yhteiskunnan suorituskeskeisyyttä hienovaraisesti kritisoivaksi. Vähäeleisyyteen sekoittuu uutisista tuttuja ilmaisuja: ”Naapurini möi jopa kultahampaansa osallistuakseen yhteisiin talkoisiin / hän ei missään nimessä halunnut joutua tarkkailuluokalle”. Kokonaisuus on merkityksiltään runsas ja typografisesti kirjava. Yhdistettynä lakoniseen kieleen teos onnistuu välittämään lukijalle huomioita yhteiskunnan ristiriitaisuudesta ja hullunkurisuudesta: ”Supikoira tuntee eksyneensä yksin lähimaastoon / Kuntarajat liikkuvat vain yhtäkkisin harppauksin / Otsikot järkyttävät koukuttavat pitkin peltoa”.

Teoksen nimi ohjaa kiinnittämään huomion lintuihin, jotka ovat kuin kaupunkimaiseman pieniä somisteita: ”Kaunis rauhallinen päivä puistossa. Lintu lentelee ja laulelee.” Vain muutamat lajit saavat jonkinlaisen, joskin silti epäspesifin, määreen, kuten ”pöllö”, ”sorsa”, ”varikset”, ”pikkulinnut” ja ”pulu”, ja niiden läsnäolo kaupunkimaisemassa on kuin vain pieni yksityiskohta, johon toisinaan ihmisen katse kiinnittyy. Kuitenkin ”alueen taloustieteilijät kehittyivät omaksi lajikseen”, mikä ilmentää runojen puhujan erillisyyden ja sivullisuuden kokemuksia niin muista ihmisistä kuin eläimistä. Takakansitekstissä kerrotaan, että teos kuvaa ”elämän ja luonnon ihmeellisyyttä ja haurautta”. Luontokuvaus rajautuu kaupunkimaisiin vihersaarekkeisiin ihmisen rakentamien artefaktien väleihin. Luonnon hauraus välittyy ennen kaikkea vähäisen läsnäolon kautta: ihmisen pöhinäpuheen täyttämässä kaupungissa muunlajiset olennot joutuvat ahtaalle, kuten myös ne ihmiset, joita yritysmaailman jargon ei tavoita. Myös teoksen runsas metalyyrisyys nostaa runoilijapuhujan korkeimmalle jalustalle ja luonto jää alistetuksi ihmiselle jo runokielen tasolla. 

Pääosin tunnelma on utuinen, mutta välillä kieli tihentyy ja pakottaa hyvin tarkkaan lukemiseen. Se saa ajattelemaan valtavaa käsitteiden ja merkitysten tulvaa, jonka keskellä elämme. Merkitykset hajoavat, sekoittuvat ja muuttuvat toisinaan käsittämättömiksi, vaikka ympäristö, kaupunki, noudattaa ihmisen laatimaa suunnitelmaa ja järjestystä. Parhaimmillaan Revon aforistiset fragmentit kielellistävät oivaltavasti nykyisen suoritusyhteiskunnan ilmiöitä ja sääntöjä luontometaforien avulla: ”Parven sisällä voi kyllä liikkua mihin hyvänsä suuntaan, kunhan ei harhaudu rajojen ulkopuolelle, hän sanoi.”

Teos välittää tunnelmia onnistuneesti, mutta olisin kaivannut tarkempaa temaattista ja typografista huolittelua. Kokonaisuus on yltäkylläinen, mikä ei täysin tee oikeutta Revon hienovireiselle ja tarkalle kielelle. Esimerkiksi peilikuvaksi käännetty fragmentti sekä listaruno nousevat esiin teoksesta kuitenkaan tarjoamatta tulkinnallisia avaimia tai kiinnekohtia muihin runoihin. Teksti kohisee kuin kaupungin erilaisista äänistä koostuva taustahäly. Jostain kuuluu linnun vaimea ääni.