Kun tuuli käy ja luetut palaavat mieleen
Miska Revon kiitetty esikoisteos Pilvet on nimensä kaltainen: utuinen, pehmeä, hidas. Teos liikkuu arkisissa yksityiskohdissa, tutkii hiljaisuutta, tunnustelee oloa ja tekee ruumiillisia havaintoja. Kaikki on vähän sumeaa. Pilvet on muodoltaan fragmentaarinen teos. Välillä teksti tiivistyy ja laajenee, vyöryy ja vetäytyy. Se on paikoin runsas ja paikoin minimalistinen. Rytmi ja typografia ovat siis hiukan arvaamattomia, aivan kuten pilvetkin.
Tyylillisesti runsaan teoksen ilmaisu vaihtelee minimalistisen toteavasta ilottelevaan rikkauteen.
”Pilvet // vaikkeivät juuri mitään // leijuvat.”
Kielellinen monipuolisuus herättää assosiaatioita aiemmin luetusta. Esimerkiksi seuraava lainaus muistuttaa minua Lassi Hyvärisen Vieraasta metsästä (Poesia, 2024):
”sihtaa niityn harjakärkiä tervanpihkainen ihmispää, // jonka sykkyräsilmät siriöiltänsä / nypläävät ulottelevat kuin kuvia kirkon seinämiin, / raapimiin, asetelmiin pitkin ääriviivastoa”
Yksityiskohta suoratoistopalvelun takahuoneessa heräävästä Jon Nietoksesta taas tuo mieleen Harry Salmenniemen Texas, saksien (Otava, 2010) sankaritarinat. Myös Mirkka Rekolan aforistiset havainnot tuulesta ja ajasta hiipivät mieleeni. Huumori pääsee yllättämään Pilvien kaltaisessa pintapuolisesti seesteiseltä vaikuttavassa teoksessa. Se vetää paikoin utuista teosta kohti maanpintaa:
”Laskenta on alkanut, katsokaa sitä, hyvä luoja / valuttaa veret pitkin toimiston lattiaa tuo / holtiton toimitusjohtaja / toksinen mies, mutta hyvä jäbä myy paljon puhelimia”
Vanhojen sananlaskujen uudelleenkäyttö ei ole erityisen oivaltavaa, eivätkä kaikki fragmentit perustele olemassaoloaan merkityksen puolesta. Teoksen suurimpana heikkoutena on uhka jäädä näpertelemään banaaleihin arkisiin yksityiskohtiin, jotka eivät välttämättä kerro mistään sen suuremmasta. Tietysti ne tuovat teoksen laajaan perspektiiviin toisen ääripään: matkaamme planetaarisesta maiseman kautta kahvikupin pohjalle.
Runojen puhujalla on ihmisen ruumis ja työ, mutta ulkopuolisuus ja erillisyys korostuvat. Puhuja vaihtaa paikkaa tuulen kanssa, tuntee solutasolla, tarkkailee ihmisiä. Vallitsee olemattomuus ja hämmennys, joita on vaikea sanoittaa.
Sattumalta luen samaan aikaan Reetta Pekkasen Katkaistuja tulppaaneja (Poesia, 2023), ja sattumalta huomaan, kuinka ”irrallisena, niin kuin pilvet lipuvat ylitse irrallisina” hahmotan myös Pilvet. Välillä minun on pinnisteltävä päästäkseni Revon teoksen hiljaisten havaintojen taakse, ja silloin ajatukset tulevat vain lipuakseen saavuttamattomiin kuin pilvet.
”Lopulta kuitenkin ilma kantaa kaikki äänet / kuiskaa kaikki kielet”
Pilvet puhuu ajattelua, kieltä. Voi sanoa, että teos todella tutkii kieltä.
”Mutta hankalimpia pilvet ovat silloin kun niitä ei näe // Ja vaikka suurin osa tunnelmasta johtuu lämpötilasta ja ilmankosteudesta / on silti irti revennyt hattara laumastaan eksynyt // häikäisevä valo joka paljastuu verhon takaa / on ollut siellä kaiken aikaa”
Kommentit kritiikkiin