Tiheää höyryä ja hämärää

Runoteoksen nimi voi joskus ohjata melkoisesti sen luentaa. Aulis U. Lehtisen neljännessä teoksessa ei ole yhtä selkeää teemaa tai samanlaisia kertovia elementtejä kuin Vesiesiintymissä (2022), joka rakentuu veden ympärille. Tuorein teos koostuu lyhyistä runoista, joissa merkitystä kuljettaa usein pikemminkin kielen oma logiikka kuin selkeästi muotoillut ajatukset: ”mieli on liemi / jota elämän kämmen hämmentää”.

Ehkä juuri siksi luennassa on helppo ottaa kiinnekohdaksi teoksen nimessä esiintyvä sana ”ihmisyys”. Laajimmillaan sana voi tarkoittaa ihmisenä olemista tai ihmisluontoa, mutta usein sitä käytetään myös ”inhimillisyyden” synonyymina, jolloin sillä viitataan ihmisenä olemisen korkeampaan, jalompaan puoleen. 

Lehtisen teoksessa ihmisyys on läsnä sanan kaikissa merkityksissä. Runot lähestyvät ”mystillisleikillisesti” (kuten takakannessa luonnehditaan) ihmismielen vaistonvaraista puolta ja puhuvat niin ihmisessä kuin muualla luonnossa esiintyvän villiyden puolesta: ”miksei kukaan kysy / kuinka kesy villitään?” Ihmismielen syvyydet rinnastetaan jäätiköihin, alppiniittyihin ja monsuunimetsiin.

Ihmisyyden pimeääkään puolta ei unohdeta. Eräässä runossa mainittu ”cheung êk’n punakylkisen puun oksalla” roikkuva rukousranneke viittaa Kambodzan punakhmeerien suorittamiin massamurhiin 1970-luvulla. Olisi houkuttelevaa puhua etäännytetysti historian kauhuista, mutta päivittäinen uutisvirtamme kertoo toista. Tästä huolimatta teoksen päällimmäinen sävy on nimikkorunoon kiteytyvä varovainen optimismi: ”taas pakastaa, pimenee / silti ihmisyys meissä talvehtii”. 

Esitin Vesiesiintymien kritiikissä seuraavan toiveen: ”Toivoisin, että Lehtinen veisi ilmaisuaan entistä leikkisämpään ja kielellisesti tiheämpään suuntaan.” En tiedä, onko tekijä ottanut neuvosta vaarin, mutta uusin teos on todella lähtenyt toivomaani suuntaan. Lopputulos tosin ei ole kaikilta osin onnistunut. Kielen äänteisiin perustuvaa soinnuttelua käytetään teoksessa niin paljon, että keino on pikemminkin maneerinen kuin oivaltava: ”aika lähellä loppua / silti sinussa syntyy / syttyy // kytemään / kutemaan / uutta utua / ytyä jytyä”. Välillä sanaleikit ovat suorastaan huonoja: ”hän ei ole alaston / vaan yläosaltaan paljas // ylöstön”. Kielen materiaalisuutta on ennenkin käytetty runoudessa ”ihmisenä olemisen hämärien höyryjen” ilmaisemiseen, mutta hienovireiset mielenliikkeet vaativat myös kieleltä hienovaraisuutta. Jos sanaleikkiä osaa odottaa, se ei enää yllätä vaan muodostaa kalvon runon ja lukijan välille. 

Teoksen parasta antia ovat yhtäältä perinteisen kuvalliset, toisaalta aforistiset runot: ihastus / kun kaksi ihmistä pelästyy / toisiaan niin / että karkaa samaan suuntaan”.

Ihmisyys meissä talvehtii on siis leikkisä teos, joka pidättäytyy julistamasta ja jopa vaalii tiettyä hämäryyttä. Sen keinot eivät vain ole kovin hienovaraisia.