Ympäristö raunioituu, nimet katoavat

Puhuja makaa valveilla ääriolosuhteiksi muuttuneessa helteessä. Mutta kun lunta tulee, sen tulo ei lopu koskaan. Sirpa Kyyrösen 12 osastoa sisältävä Talviunia on runoilijalle ominaisesti runsas, intensiivinen ja rytmiltään ripeä. Edeltävistä runoteoksista tutut naiseuden ja äitiyden ruumiilliset motiivit kietoutuvat osaksi teosta, jossa huoli ilmastosta nousee pääaiheeksi: ”Sataa kolme vuotta, se tapahtuu nopeasti, aamu ja päivä ja yö / eivät enää vaihdu, maan alla kaikki on / kuin ennen.”

Talviunia lähestyy ilmastoteemaa henkilökohtaiselta tasolta ja aistilähtöisesti keskittyen puhujan ruumiillisiin kokemuksiin. Kesä ja kuumuus rinnastuvat valveeseen, talvi lohdulliseen uneen. Puhujan vireystila ja havainnoinnin intensiteetti vaihtelevat kohtuullisen levollisesta erittäin kaoottiseen. Unettoman säkeet ovat kireitä, painajaismaisia ja absurdeja. Vallitsevaa sävyä voisi luonnehtia peloksi unettomista öistä, häiritsevistä äänistä ja kaiken tuhosta. Kuten uneton ei luota seuraavaan yöhön, en minäkään lukijana osaa tuudittautua teoksessa paikoin pilkahtelevaan harmoniaan. Jotain ikävää on aina tuloillaan. 

Teos siirtyy sujuvasti yksilötasolta laajempaan kuvaan ja takaisin, kuten puhujan ikuisen unettomuuden pelosta Keski-Euroopan tulviin. Kun ”yö kohisee talon suonissa”, kuva rinnastaa ruumiin rakennuksiin ja muistuttaa Bo Carpelanin runoista. Toisaalta kuiva iho vertautuu savimaahan. Runot kuvittelevat yhteyksiä ihmisen ja luonnon kokemusmaailman välille siitä huolimatta, ettei yrityksessä voi onnistua täydellisesti: ”ja iho kananlihalla kuvittelee olevansa / yhtä nahkaa tuon puun kanssa, tuntee puun / siten kuin olennot näkevät toisensa ruumiillaan”. 

Kysymys kirjoittamisen mielekkyydestä nousee esiin konkreettisella tavalla: ”Istun parvekkeella kynä on rutikuiva ja varjossa 33 astetta / On lakattava kirjoittamasta ja keskityttävä olemaan liikkumaton”. Silti puhuja jatkaa sinnikkäästi ympäristöhavaintojen ja ajatusten merkitsemistä. Tulkitsen runsasta tekstimassaa ja lyhyiden hetkien tarkkaa ylöskirjaamista tarpeena säilöä muistoja raunioituvasta ympäristöstä: ”muisti kuin tahdoton elin tallentaa kaiken eikä yksikään / ajatus karkaa minulta yöhön”. Kokemusmaailmaa ja arkista elämää värittää tietty ankaruus muistaa ja vaalia toisia ja toislajisia. Toisaalta keskittyminen ampiaisen lentoon sallii kokonaiskuvan, maailman tilanteen, hetkellisesti unohtua. 

Pitääkö puhujaa valveilla oma sekä ihmiskunnan etäinen luontosuhde ja kyvyttömyys vastata ilmaston hätätilaan? Runoista välittyvä pyrkimys solidaarisuuteen kaikkien olentojen kanssa on Talviunien kenties liikuttavin piirre, vaikka puhuja sättii itseään vajavaisuudestaan: ”Olen kadottanut hyönteisen nimen / Olen kadottanut linnun nimen / Olen kadottanut varsinkin perhosten ja niittykukkien nimet”.