Vyöryvien tunteiden runsaat säkeet

Santtu Cederströmin Hanto-kokoelmassa rakkaus ja sen menetys herättävät puhujan ajattelemaan itsensä uudelleen. Teemoina välittyvät myös aikuistuminen, yhteiskunnan arvostukset ja ympäristössä häilyvät uhat. Teos jakautuu osastoina Kotiin, Visioihin, Tuskaan ja Vastalääkkeisiin. Runot kulkevat kuin tajunnanvirtaa sanoittava, poukkoileva puhe.

Tarkimmillaan teos on malttaessaan sanoa tiiviisti. Pitkien säkeiden kirjoittaminen toimiviksi näyttää ylipäätään olevan vaikeimpia asioita säerunoudessa. Esimerkiksi “tehden”-tyyppisten verbinmuotojen runsas käyttö tekee kielellisen ilmaisun hahmottamisesta paikoin haastavaa. Parhaiten kirjan mukaan pääseminen onnistui lukemalla hyvin nopeasti, jolloin vahvojen tunteiden vyöry nousi runsaudesta esiin.

Sivulla 21 mainittu “abstraktin ajatuksen taide” on kuvaava, sillä ajoittain kaipasin lisää konkretiaa ja yksityiskohtia. Saman runon säkeet “Loisto on alkukantainen / josta polveudumme vastausten etsijöinä / löytämättä mitään uutta ja suloista” pitävät sisällään niin suuria sanoja, että merkitys tuntuu hälvenevän. Vastapainoksi seuraavalla sivulla on todella tunnistettava kokemus: “Henkisyyden geeneihin on periytynyt stressiä / Se odottaa kaksijalkaista aamuisin tuhkaisten junalaitureitten katoksissa / mutta asuu yöt heidän huonekasvein sisustetuissa makuuhuoneissa – –”.

Monet kielikuvat teoksessa ovat kekseliäitä: “Uhkut intohimoa ja kuivut kuin puhdas pyykki ilman kaksisuuntaista iloa“. Yhteiskunnalliset toteamukset iskevät, sillä niissä kuuluu sanomisen varmuus: “Aikamme kutsuu meitä kiiltäviin kuviin jotka näimme televisiosta lapsena”. Löysin myös tunnistettavia konflikteja ja kiehtovia faktoja: “Atomit eivät koskaan kosketa toisiaan”. Vaikka puhujan vellovassa mielessä vietetään pitkiä aikoja, välillä katse suuntautuu virkistävällä tavalla kauas – aina maan alla makaaviin dinosaurusten luihin asti. Ajatusten ja tunteiden vimma etsii kokoelmassa vielä suuntaansa kohti terävintä runokieltään ja sujuvinta hengitysrytmiään.

Mystiikan häivähdykset värähtelevät kiinnostavasti: “Joskus oli tapanani uneksia pyramideista ja paljaista puista”. Minua viehättävät tällaisten runojen eteeni maalaamat näkymät; sukellan kuvaan puhujan unesta, jossa pyramidit ja paljaat puut kohoavat ympärille vailla syitä ja selityksiä. Hanto sopii luettavaksi elämän käännekohdissa oleville, tulevasta huolestuneille, mielekkyyden ja rakkauden etsijöille.