Vimmainen, villi, vapaa ja kriittinen 

Nide on tuhti – ja syystä. Tuhannelle äänelle -valikoima sisältää runoja virolaisen Elo Viidingin yli kolmenkymmenen vuoden mittaisen uran ajalta. Vasta lukemisen jälkeen katsoin tarkemmin vuosilukuja ja sisäistin, että Viidingin esikoisteos on julkaistu hänen ollessaan vasta 16-vuotias. Telg– ja Laeka lähedus -kokoelmien runot puhuvat lapsen ja nuoren maailmoista ja ovat jo todella omintakeisia – ihastelen monia kohtia, niiden havainnoinnin tapaa. Villiä ja vapaata mieltä yrittävät saada kuriin niin koululaitos kuin käytännöt, jotka ovat ”tytölle soveliaita”. Lapsen pelot ja uskomukset näkyvät paljaina: ”Kerran kun hän söi yöllä keittiössä sardiineja, minä vahdin / kiikareilla hänen ikkunaansa saadakseni tietää, onko hän öisinkin / ihminen.”

Tunteet ovat Viidingin runoissa pidäkkeettä läsnä: vimmaa ja räiskettä, poukkoilua ja hypähdyksiä, käännöksiä ja alta vedettyjä mattoja. Ironiaa runoilija käyttää purevasti, mutta ei liian ilkeästi. Ahtaat ja puristavat yhteiskunnalliset rakenteet näyttäytyvät runoissa erityisesti hölmöinä päätöksinä ja tapoina.

Kulutuskriittisiä näkemyksiä hiipii mukaan jo vuonna 1998 julkaistussa runossa ”Joulu”: ”Niin kauniita nuo pikku lasitalot / että alkaa kuvottaa niin tuoksuva on niiden hinta / meidän kaikkien kuolinhikisen äänettömyyden yllä”. Mietin, osuuko runon pisto enemmän joulun tuhoisaan kulutuskulttuuriin vai siihen liittyvään rituaaliseen esittämiseen. Viimeiset säkeet kallistavat ajatuksiani ensin mainitun puolelle: ”koskettakaamme hänen lompakkonsa pimeintä kohtaa / ja antakaamme määrättömyyden äärettömyyden soida”. 

Puhujan isälleen osoittama vaikuttava, monisivuinen ja palavasydämisen tuskainen ”Yhdelle äänelle” tuo mieleen Miki Liukkosen äidilleen kirjoittaman ”Elisabetin” (WSOY 2012) – yhteistä on erityisesti tunteen intensiteetti. Viidingin runossa suruun kietoutuu vahvasti raivo. 

Viiding hyödyntää teksteissään myös valmiita muotoja, esimerkiksi viesti- ja hakukomentoja sekä kuvitteellisia nettiprofiileja. Tekstit poimivat kielen rekistereitä erilaisilta ihmisiltä: eräässä runossa puhuu vanha nainen postissa, toisaalla taas nuori ihminen toistellen sanaa ”niinku”. Kirjoitus liikkuu mielleyhtymästä toiseen, jolloin ajatus virtaa pysähtymättä. 

Runoilijan tuotantoa lävistäviä teemoja ovat isä, kulutuskritiikki, feminismi, erilaisten naisten tarinat, se miten naiset maailmassa nähdään ja millaisiin rooleihin heidät asetetaan. Kirjallisuuskritiikille on myös osoitettu valikoimassa kaksi runoa. Viiding kirjoittaa, miten kohtuutonta on, jos runokirjasta ilmestyy vain yksi nihkeä kritiikki. 

Lukiessani nolostun, etten tiedä enempää Viron yhteiskunnasta, vain sen historian suurimmat käänteet. Näin on siitä huolimatta, että olen viime vuosina ihastunut Tallinnaan kaupunkina ja minun on päästävä sinne säännöllisesti – kirjoittamaan, kulkemaan kaduilla ja museoissa. Runouden avulla pääsen toki kiinni yksityiskohtiin ja elämänmenoon, mutta monien asioiden sisäistämiseksi tarvitsisin lisää pohjatietoa. Länsimaisia etuoikeuksia ja valkoisuutta käsittelevä Maija Laura Kauhasen romaani Ihmeköynnös (Otava 2024) sai minut häpeämään yhä enemmän sitä, etten esimerkiksi etelänaapurissa vieraillessani osaa kieltä, enkä juuri juttele paikallisten kanssa asiakaspalvelijoita lukuun ottamatta. Olen päättänyt, että tulevilla matkoillani tämän on muututtava. 

Hauska sattumus tätä teosta lukiessani tapahtui, kun istuin laivassa, joka oli lähdössä Tallinnan satamasta kohti Helsinkiä, ja vastaan tuli runo ”Tallinna–Helsinki”. Siinä Viiding kirjoittaa viisaasti: ”Tunne / siis ihminen. Aseta vähemmän vastakkain / naisia ja runoilijattaria, Tallinnaa / ja Helsinkiä, kirjallisuutta harrastavia / neitejä ja diivoja, ylensyöneitä kapinallisia / ja kehnoja kansalaisia.” Runoilijan tiiviit siteet Suomeen nousevat myös esiin teksteissä, joissa Helsinki esiintyy useamman kerran, ja Jyrki Kiiskinenkin mainitaan eräässä otsikossa. Viiding on kääntänyt viroksi Paavo Haavikkoa ja Pentti Saarikoskea. 

Suuri osa valikoiman runoista kertoo ja piirtää laajoja kaaria, mutta teos sisältää myös tilan jättämisen taitoon luottavia ajatusten tiivistymiä. Kokeiluja tapahtuu erityisesti myöhäisemmässä tuotannossa: Teadvuseloojan (2016) runot ovat kauttaaltaan muuta tuotantoa tiiviimpiä, ja teoksessa Assisi luulet (2021) tehokkaana tyylikeinona toimii jankuttava toisto.

Katja Meriluodon käännös virtaa halki kokonaisuuden vuoroin herkänkauniina, vuoroin terävänkulmikkaana suomena – hän on tehnyt vaikuttavaa työtä ennenkin esimerkiksi Tõnu Õnnepalun Mitta-runoteoksen (Parkko 2019) parissa. Viidingin alkupään tuotannon valikoima Paljastuksia on ilmestynyt suomeksi myös Meriluodon kääntämänä vuonna 2000. On arvokasta, että uusi läpileikkaus hienon runoilijan tuotannosta on nyt luettavissa suomeksi.