Viinissä on ikuisuus

Persialainen Šams-al Din Mohammed Shirazi (1315–1390), kirjailijanimeltään Hafez, lukeutuu kirjallisuushistorian palvotuimpiin runoilijoihin. Iranin kansallisaarre tunnetaan länsimaissa rakkaus- ja mystikkorunoilijana. 

Islamilaiseen kulttuuriin erikoistuneen tutkija Joonas Mariston suomentama Kätketyn kieli, viinin välke on 70:n runon kokoelma Hafezin aiemmin suomentamattomia ghazaleja. Ghazal – tai suomalaisittain gaseeli – on ikivanha arabialainen runomuoto, joka koostuu yleensä saman riimin kuljettamista parisäkeistä. Alun perin eroottista runoutta tarkoittanut gaseeli leveni keskiajan persialaisessa runoudessa islamilaisen mystiikan eli suufilaisuuden suosituimmaksi runotyypiksi. Se ei ole vieras kotimaiselle nykyrunoudellekaan. Jyrki Kiiskinen sovitti gaseelimitan suomalaiseen, tiskivedentuoksuiseen kirjailija-arkeen kokoelmassaan Nenän edessä vuori (Teos 2023). 

Kätketyn kieli, viinin välke sisältää laajan ja ansiokkaan esipuheen, joka lähentelee itsenäistä tietokirjaa. Maristo esittelee perehtyneesti Hafezin ja persiankielisen runouden historiaa avainkäsitteineen. Lopun kattavat viitteet viihdyttävät esimerkiksi persialaisten legendojen tiivistelmillä ja erikoisempien metaforien, kuten Persiassa syntyneen poolo-pallopelin, selitysosioilla. 

Hafezin kirjallisia topoksia ovat paitsi sypressintuoksuiset puutarhat, myös viinituvat. Hänen gaseeleissaan juopotellaan ja parannellaan kohmeloa enemmän kuin Saarikosken päiväkirjoissa. Ylistetty juoma on poikkeuksetta viiniä, joka tosin pakenee kirjaimellista tulkintaa. Viini ilmentää niin kaiken katoavaisuutta ja välitöntä intohimoa kuin mystisten traditioiden ekstaattista jumalyhteyttä: ”Kaikki mitä lasiin kaadetaan / sen juon sakkaan, / paratiisin puhtaan viinin / tai liemen juovuttavan.”

Lasin pohjalta näkyy ikuisuus – sana, jolle on persiankielessä variaatioita kuin suomessa lumelle. Toisaalta metatason ristiriita syntyy islaminuskon tuomitsevasta suhtautumisesta alkoholiin. Nykynäkökulmasta onkin ehkä herkullisinta lukea viini vain viininä. Kohti tuonpuoleista kurottava bailaus tarkoittaa normit ja kilpailun kyseenalaistavaa elämäntapaa: ”Ratkaisu Hafezin ongelmiin: / humala ja huono maine / – ikuisuuden antimet johdattavat / maagien viinien ääreen.”

Runoissa vilisee viittauksia suufilaisuuden lisäksi myös Koraanin profeettoihin, kuten Joosefiin ja Jeesukseen. Suomennoksen perusteella Hafez ei tosin itse tunnusta kuin humalan ja rakkauden koulukuntia. Gaseeleissa parjataan toistuvasti suufien ja askeettien hurskautta: ”Herätys! Pestään suufinviitta / puhtaaksi tavernan viinillä, / myydään tarujen torilla / pötypuheet ja päähänpistot”.

Sointuva gaseelirunous oli tehty laulettavaksi; Hafez aikalaisineen esitti runojaan usein musiikin säestyksellä. Alkukielen laulullisuus ja vuosituhansien tradition loputon monimerkityksellisyys eivät välity suomennoksesta kuin aavistuksenomaisesti. Suomentajaa ei voi vaikutelmastani moittia; Maristo on hyvin luontevasti korostanut käännöksessään merkityksen selkeyttä ja ytimekkyyttä riimikurin kustannuksella. Samalla Maristo jatkaa islamintutkija Jaakko Hämeen-Anttilan (1963–2023) arvokasta arabian- ja persiankielisen runouden suomennosperinnettä.

Hafezin runokuvastosta löytyy myös queer-ulottuvuus. Gaseelit kehräävät ”rakastettua”, joka on useimmiten nuori mies. Maristo tosin painottaa kyseessä olevan ajalle tyypillinen kirjallinen konventio, jolla korostettiin runojen monitulkintaisuutta ja hengellisyyttä. Suomentajan mukaan esimerkiksi rakkautta tarkoittava sana `ešq ”kätkee sisäänsä koko olemassaolon mysteerin: jos mystikko ymmärtää, mitä `ešq tarkoittaa, hän ymmärtää elämän perimmäisen salaisuuden.” Samalla Hafezin suorat viittaukset ”rakkaan aataminomenaan” ja ”posken nukkaan” tuntuvat suoraviivaisilta, mutta keskiajan Persian todellinen homoerotiikka jää lopulta myös tutkijalle mysteeriksi. 

Minulle Hafez-käännös tuntuu syvyyssuunnassa kuin kevytversiolta yhtä rakastetun – ja myös Mariston kääntämän – suufirunoilija Mawlana Rumin mystisistä mietinnöistä. Hafezin huutomerkkejä viljelevissä säkeissä on emotionaalisesti paljon pelissä, mutta suomennoksen rytmi ei aivan lähde lentoon. Välillä puhujan julistukset typistyvät latteiksi elämänohjeiksi: ”Jos mieli ei kykene / tarttumaan tähän hetkeen / saamaan asioita aikaan / jää elämästä käteen / vain häpeää.” Helppolukuinen kokoelma ei toisteisuudessaan suosi pitkiä lukutuokioita. Satakieltä, ruusua ja hiussuortuvia varioidaan kielikuvissa ähkytiheään.

Parhaimmillaan suomen kielen töksähtävämpi luonne nostaa esiin Hafezin yhä tuoreen huumorin. Gaseelien viimeisiin säkeisiin sisältyy niin sanottu signeeraus eli takhallos: Hafez viittaa itseensä kolmannessa persoonassa, mikä usein virvoittaa lemmentuskia ironialla. Mariston tulkitsemat sanaleikit hykerryttävät varsinkin, kun ne tuntuvat puhuvan suoraan puutumuksen uhkaamalle nykylukijalle: ”Sanoit, että Hafezista loistaa / tekopyhyys läpi, onnittelut / hyvin nähty, niin tosiaan loistaa!”

Lopulta uusi käännös saa pohtimaan runoilijan kuolematonta jälkimainetta. Tuntuu lohdulliselta, että teokratian murjomassa Iranissa Hafezin runoista ennustaminen on edelleen elävää kansanperinnettä ja gaseeleja kaupitellaan liikenneruuhkissakin. Nähdäkseni runoilijan suosio piilee kokemuksellisessa avoimuudessa. Maallisten nautintojen ja tuonpuoleisen kaipuun yhdistelmässä riittää lähestyttävää ja puhdistavaa ristivetoa. Gaseeleiden tiiviisti ilmaistut mutta kiihkeät tunnerekisterit, päihdyttävän rakastumisen nousut ja laskut, ovat kaikkina aikoina yleispäteviä: ”voi kunpa saisin olla / tomuhiukkanen / ovesi kynnyksellä!” Hafez kiinnittyy persialaisen kulttuurin ja islamin erityispiirteisiin, mutta löytää varmoja totuuksia vain juomanlaskijoilta (saqi) ja aistien vapaudesta: ”selvyys on kaukana / kielen tuolla puolen”.