Vieraan veden varaan 

Ruotokuva – vedenvarainen, ihonalainen muotokuva. Ruotokuvia on Anna Aittomäen esikoisteos. Kaunis, yksinkertainen opetustaulua muistuttava kansikuvitus linjoittaa runojen keskeisiä motiiveja: sydän, luusto, moninaiset merenelävät, musiikki. Takakansi paljastaa Aittomäen olevan paitsi kielen ammattilainen ja kirjallisuusterapiaohjaaja, myös avovesiuimari. Kirjoittava katse suuntaakin luonnonvesiin ja ihmismielen pinnan alle.

Kokoelma koostuu kuudesta osasta, jotka johdattavat muun muassa veden äärelle, lääkärin vastaanotolle ja vihakoulutukseen. On myös sydänsuruja ja huoli lapsesta maailmalla. Vesiteemaan sointuen kokoelma muistuttaa muodoltaan lokikirjaa, sen proosarunot jäsentyvät tiiviiksi raportinomaisiksi yksiköiksi. Runot on nimetty herkullisesti, kuten ”Maljapuhe maailmani äärelle” tai ”Muotokuva huimauksesta ja merisiilistä ainakin”. 

Runominä käy läpi kafkamaisia muodonmuutoksia, jotka leikkivät todellisuuden rajoilla. ”Yhtenä päivänä minusta tulee meritähti” ja toisena ”rupesin valaaksi”. Suoraviivainen kieli törmää unenomaisiin tilanteisiin: 

”Parvi ahvenia ui yli. Kivisimppu pölläyttää silmiini savista vettä, en pysty räpyttämään. Simppu tutkii sieraintani, kutsuu naaraansa laskemaan mädit löytämäänsä luolaan.” 

Ensimmäisellä lukukerralla huomion vie runojen ruumiillisuus, johon kietoutuu myös kauhun elementtejä. Erityisesti teoksen alkupuolella lukijalle tarjoillaan runsaasti epämukavia mielikuvia: laivamadot jyystävät ja nahkiaisparvi ryystää runominää sisältä käsin. Myyttiset vesihirviöt näkki ja turso seuraavat puhujan kannoilla läpi teoksen. 

Hieman samankaltaisessa fantastisessa runomaailmassa liikkuu Eeva Åkerbladin runoproosateos Huolenpitoja (S&S, 2022), jossa runon puhuja saapuu sanatorioon ja antautuu epätavallisille hoidoille, muun muassa perhosten naposteltavaksi. 

Toisella lukukerralla monet runoista aukeavat, kun konkreettisen rinnalla alan ymmärtää pinnanalaisen vertauskuvana. Kirjallisuudentutkija Siru Kainulainen¹ on kannustanut lukemaan vesiaiheista runoutta samanaikaisesti eri merkitystasoilla, sekä sen pinnalla että pinnan alla. Ajatus istuu hyvin Aittomäen runoihin, jotka sukeltavat kohti kipeitä aiheita: 

”Pelätä voi pimeän lisäksi vaikka, en tiedä mitä kaikkea, että jos sahaa rintalastaan oven, kutsuu sisään ja esittelee huoneet ja sitten vieras vääntää oven saranoiltaan ja tuuli puhaltaa sisään kaikki kaduille heitetyt roskat ja kylmyyteen kuolleet pääskyset.”

Teoksen teemoiksi nousevat ruumiilliseen olemiseen ja sen läpäisevyyteen nivoutuva haavoittuvaisuuden pelko. Runominä on paljas, hän kuvailee itseään hyytelöeläimenä, hän on ”suolammensamea” ja ”säälittävä surunhautoja”, joka ei osaa ilmaista vaikeita tunteita. Yksinäisyys, poikkeavuus ja itsekriittisyys tihkuvat vesimetaforista. Ammennettavaa riittäisi vaikka kuinka.

Luonnonvesi on suomalaisen runouden kestoaihe ja symbolisesti ra(s)kas. Aittomäki tavoittaa tuoreita vertauskohtia ja näkökulmia, mutta huomaan vesiaiheista nykyrunoutta lukiessani odottavani tekstiltä painokkaampaa ekologista tendenssiä. Luontovertauskuvien vesi on vakaata ja muuttumatonta, vaikka todellisuudessa Itämeri ja sisävedet kuormittuvat herkästi ihmistoiminnasta. Ruotokuvien kivisimput ja nahkiaiset tulevat lähelle huojuen kirjaimellisen ja kuvaannollisen välillä, mutta lopulta muunlajiset jäävät luontoromanttisen vieraiksi, käsittämättömiksi. Puhuja tunnistaa luonnosta kirjoittamisen poeettisen haasteen: ”Vieras kieli: rannan kivien keltaiset kiemurat, joita en osaa lukea. Pyydän anteeksi tietämättömyyttäni.” 

Yksi runo nousee erityisen ajankohtaiseksi: ”Kalat sätkivät verkossa kuin ihmiset oopperatalon lehtereillä. Paljettipuku repeää. Jokin jolla on silmät ja kuvittelenko katseen. […] Millainen meteli pinnan alla olisi, jos kalat osaisivat huutaa?” Pinnanalainen kärsimys on järkyttänyt meistä monia alkuvuodesta, kun kirjolohien karut elinolosuhteet ovat tulleet päivänvaloon pohjoisen täyteenahdetuilla kalankasvatusaltailla. 

Takaisin pintaan. Kokoelman viimeinen osio ”Vierasta vettä” yllättää murtautuessaan laatikkomaisesta proosamuodosta. Viimein runo saa virrata sivukaupalla! Tällaista muodolla ja rytmillä leikittelyä odotan lisää Aittomäen tulevalta runotuotannolta. Yksi säkeistö jää erityisesti mieleeni: 

kortteet, lumpeet, veden syli

pinnan alla uppotukki

siitä uidaan yli

Loppusointu mukailee aallon edestakaista liikettä, ja runossa on vahva veden tuntu. Puheesta kuultaa rohkeus, mistä saan ajatuksen. Olen ympärivuotinen luonnonvesipulahtaja, vaikka vedenalainen maailma pelottaakin minua. En ikinä uisi lumpeiden sekaan saati uppotukin yli. On todistettu, että runonlausunta avannossa tasaa hengitystä. Voisiko siis runoilu tyynnyttää myös silloin, kun järven selälle uidessa ajatukset ajautuvat kylmänpimeään pohjaan? 

^{1. Kainulainen, Siru 2018. Pinnalla vai veden alla? Runojen vedestä ja sen lukemisesta. Veteen kirjoitettu. Veden merkitykset kirjallisuudessa. Toim. Markku Lehtimäki, Hanna Meretoja, Arja Rosenholm & Pirjo Ahokas. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 232–256.}