Veteraanin paikalle istuu tiikeri

Avausosaston nimi antaa selvät koordinaatit: ”Junassa, sumuisilla seuduilla”. Helena Sinervon kolmastoista runoteos, Tiikerin tehtävät vie lukijan unenomaiselle junamatkalle kohti ihmiskunnan tulevaisuutta. Matka on alkanut kaukaa, dinosaurusten joukkotuhon tietämiltä. Vaikka kiskot, kuulutukset ja satunnaiset paikannimet kytkevät teoksen matkustamisen arkeen, matkan merkitys on kokonaisuudessa vertauskuvallinen.

Tunnelma junamatkalla on painostava, vastaan tulee muun muassa resiina täynnä ruumiita. Vanha matkantekoväline kytkeytyy myös historian järkyttäviin hetkiin. Junaan sijoittuvat runot tuovat mieleen niin sotalasten kohtalot kuin keskitysleirit, vaikka niitä ei osoitella. Kun junan kyytiin astuu, on vääjäämättä matkalla sinne, minne kiskot vievät. Sisällä istutaan kuulutusten armoilla ja vierustoveriksi voi sattua kuka tai mikä tahansa. 

Vaikka teoksessa kuljetaan halki historian, aika ei ole lineaarista. Esimerkiksi Delfoin oraakkeli Pythia vastaa runon kuvitteellisessa haastattelutilanteessa kuin kuka tahansa somevaikuttaja: ”Helteet ja valtioiden johtajat, ihan sama! Rahan takii on pakko kestää, vaikka jurppii ennustella planeetan asioita”. Sinervon runoissa on suorasukaista yhteiskunnallisuutta. Niissä sivutaan muun muassa leikkauspolitiikkaa, ilmastonmuutosta ja sukupuolittuneita odotuksia. Näiltä osin teos ei tarjoa juuri uutta ajateltavaa. Nyökkään ponnettomasti, kun kissapetojen kaventuvat reviirit mainitaan. 

Lukija ratkoo mysteeriä siitä, mitä juna ja tiikerin tehtävät merkitsevät. Teoksessa on proosalle tyypillistä sitkoa ja jännitteen rakentamista. Muistisairas isä aloittaa ”uudessa ammatissa, // uudella asemalla, sumussa” ja kiinnittyy osaksi junamatkaa. Teoksen kielessä korostuvat väitelauseet ja kysymykset. Ne luovat tunteen kovasta ja selväpiirteisestä maailmasta: ”Kätilö sanoo, että kävi onni onnettomuudessa: / Ei tarvitse hoitaa vammaista kania.” Massaltaan ja rajaukseltaan tiiviit runot eivät kuitenkaan jää päällimmäiseksi mielikuvaksi Tiikerin tehtävistä. Teoksessa on vyöryviä ja moneen harovia proosarunoja. Maailmanlopun kuvastosta päästään pyyhyn: ”Ja mitä pyihin tulee, nuo kotoisat, vislailevat, viisaat metsänpohjan kanat, niitä kaikkien totuudentorvien pitäisi kumartaa, vaipua niin syvälle nöyryyden syvänteisiin, että nenä ja otsa kolahtavat Manalan ovenpieliin”. 

Tunnistan teoksesta havainnoivan minän, mutta yleisvaikutelma on moniääninen. Junavaunussa ei istuta yksin ja menneisyyden asemia käsittelevissä osastoissa suunvuoron saa ainakin jatkosodan kokemuksia kertaava sukulainen. Monet runot ovat me-muodossa. ”Ketkä me? Mikä minä?”, kysytään sivulla 41 kuin lukijan mielenliikkeitä simuloiden. Tulkitsen ”meidät” suurten ikäluokkien sukupolvikuoroksi. 

Mitä tiikerin tehtävät sitten ovat? Avausruno antaa selvän vihjeen. Kun veteraani menehtyy junavaunuun, tiikeri ottaa hänen paikkansa koko painollaan. Tiikerille tarjotaan tehtävää, jossa se puolustaa rajoja, kykenee tappamaan ja selviytymään vaikeista olosuhteista. Jos tiikerin tulkitsee perivän veteraanin tehtävät, voisi ajatella, että sille jäävät myös jälleenrakentaminen ja vanhemmuus. Teoksen edetessä tiikerin merkitys laajenee: ”Tiikerillä on maahanmuuttajan koti-ikävä / ja vähättelemällä viilletyt, kiusatun lapsen haavat.” Tiikeri kantaa runokuvassa haavoja, jotka eivät paikallistu vain sotiemme veteraaneihin.

Tiikeri ja juna ovat miltei arkaaisia kuvia. Niihin latautuu paljon kulttuurisia merkityksiä jo ennen tämän teoksen viitekehystä. Teos näyttäisi erilaiset kasvot sellaiselle lukijalle, joka on sisäistänyt tiikerin merkityksen esimerkiksi kiinalaisessa kulttuurissa. Minä yhdistän tiikeriin surumieliset eläintarhamuistot ja Kellogg’sin muromainoksen, jossa sanottiin ”peliin tiikerin tuot”. Painavat runokuvat virittävät lukijaa ja esittävät kutsun: Pysähdy katsomaan ja tulkitse. Runot pyytävät tulkinta-apua myös suoraan: ”Toistuvat unet kirjoittavat muistiin mielen tehtävälistaa, kysyvät epäselvällä käsialalla, miksi tiikeri asuu kerrostalossa ja odottaa hissiä kanssani? Löydätkö sinä luotettavaa tietoa, ystävä?”

Vaikka tiikeriä kuvataan eläimen tunnusomaisia piirteitä esitellen, tiikeri toimii myös heijastuspintana, jonka kautta teos tutkii tunteita, kuten vihaa. ”Luovuttiko hän jo tyttönä vihansa, ennakkoperintönä? / Onko tiikeri sukukalleus, kun se astelee tässä junassa, / saalistaja vai valjastettu aasi laput silmillä?”, pohdiskellaan osastossa ”Menneisyyden asemia: Loimola, Tampere”. 

Tiikerin tehtävissä kamppaillaan turtumuksen, häpeän ja muun traumaperäisen kuorman kanssa. Tunteiden ilmenemistä ja niiden työstämistä teos tarkastelee monipuolisesti. ”Miksi nimetä hätä, jos nimi ei auta / vaan luo vain hetkellisen illuusion hallitsemisesta”. Tämä kysymys, olipa se ironinen tai vilpitön, kiinnostaa minua ajassa, jossa tunteiden nimeämistä pidetään tärkeänä osana esimerkiksi lasten tunnekasvatusta. Nimi ei aina tavoita tunteen kehollista ja sotkuista olemusta ja ihmistä voi lohduttaa myös sanattomasti.

Teoksessa tiikeri on hiljaa, mutta sillä on kyky likistää tai luoda turvaa silkalla läsnäolollaan. Eläin piirtyy esiin tarkasti lukuisissa tiikerin lämpimiä henkäyksiä, pulleita tassuja ja kehräystä kuvaavissa kohdissa. Mieleeni painuu kuva omenamaisista tiikerin nisistä, joiden kärjet ovat pistimen kaltaiset. Hoiva ja aggressio eivät paikannu erillisiin ruumiinosiin. Ne ovat yhtä tiikeriä. Teoksen tiikeri muistuttaa, että kehollisuus ja tunteet kiinnittyvät yhteen. Niiden kohtaaminen voi olla pelottavaa ja ihanaa, kuin saisi tiikerin vieruskaveriksi junassa.