Vesi saa viimeisen sanan

Kirjoittaja ja kuvataiteilija Susi Nousiaisen runoteos Hiljaista vettä kertoo digiväkivallasta. Se hyödyntää verkkovihaa käsitteleviä tutkimusaineistoja, joita siteerataan myös runoteksteissä. Teos ei liiku pelkästään virtuaalisissa maailmoissa, vaan se kuvaa lisäksi luontoa, vuodenkiertoa ja syvää geologista aikaperspektiiviä. Luontorunojen kanssa vuorottelevat ja vuoropuhelevat tekstit, joissa tutkitaan verkkovihaan syyllistyvän ihmisen näkökulmaa. Teos on syntynyt osana hanketta, jossa tutkitaan verkkovihan vastustamista taiteen ja aktivismin keinoin. 

Nousiainen on kirjoittanut alkuperäiset runotekstit käsin. Sama teksti toistuu pääsääntöisesti aukeaman kummallakin sivulla, kuin peilikuvana, joka on kuitenkin rajusti epäsymmetrinen: toisella kerralla teksti on suttaantunut tai kokonaan liuennut pois. Aivan alussa ja lopussa tekstien logiikka on toisenlainen. Eheä, läikkymätön teksti johdattaa sisään teokseen ja sieltä pois. Tekstin muokkauksen Nousiainen on toteuttanut veden ja lumen avulla. Sekä alkuperäinen teksti että sen käsitelty versio on skannattu kirjaan, jonka taiton on tehnyt Joonas Puuppo. 

Väkivalta eri muodoissaan on ollut useammankin tuoreen kotimaisen runoteoksen aihe. Karla Löfgrenin Seitsemän vuoden tulva (Basam Books, 2025) ja Elna Yrjönkosken Sydän myrskyssä (Aviador, 2026) käsittelevät parisuhdeväkivaltaa, Maiju Pohjolan Sivusta katso ja (Aviador, 2026) kouluväkivaltaa. Näistä viimeksi mainittu vertautuu lähimmin Nousiaisen Hiljaista vettä -teokseen, sillä myös Pohjolan kirjan ulkoasussa on jonkin verran kokeellisuutta: osa sivuista näyttää koulusta tutulta ruutupaperilta ja tekstiä on sutattu yli. Nousiaisen kirja on kuitenkin näihin verrattuna omaa luokkaansa menetelmällisyydessään.

Aivan ennennäkemätön tämä käsinkirjoitus- ja vesiliuotusmeneltemä ei kuitenkaan kotimaisen runouden kentällä ole. Sitä on käytetty suhteellisen hiljattain, ei runoteoksessa vaan siitä laaditussa kritiikissä. Kritiikin kirjoitti Carlos Lievonen ja se menestyi Runografin ja Tuli & Savun järjestämässä Kokeile kriitikkona! -kilpailussa vuonna 2024 (Tuli & Savu nro. 121). Sattumoisin teksti käsitteli omaa runoteostani, Katoava jää (Warelia 2024). Lievonen käytti konkreettista sulavaa jäätä oman kirjoittamisensa apuvälineenä, eli tekniikan valinta liittyi kohdeteoksen nimeen ja aiheeseen.

Myös Nousiaisen kirjassa vesi ja lumi toistuvat paitsi tekstien työstötekniikassa, myös tekstien aiheissa ja teoksen nimessä. Vihan kyllästämä verkkomaailma ei ole ruumiiton. Se sijaitsee tosimaailmassa, jossa vallitsee vuodenkierto, pohjoisilla leveysasteilla ennen kaikkea veden olomuotojen muutokset. Sulavesi kuljettaa sekä elävää että kuollutta ainesta mukanaan, asettuu uusiin paikkoihin ja tarjoaa elämälle uuden kodin. Jään, lumen ja sulan veden liikkeet muokkaavat maisemaa, joko pikkuhiljaa tai kertarysäyksellä: ”Valuminen paljastaa puun valkoista pintaa, / rakeisen harmaata koivunihoa, / märkää, odottavaa, tummaa.”

Kokoelmassa toistuvat luontoaiheet ja sulavan lumen kuvat selittävät osaksi sitä, miksi verkkovihaa tutkivaa tekstiä on käsitelty juuri lumesta sulaneella vedellä. Jos teoksessa ei olisi myös toisenlaisia, tummempia pohjavirtoja, symboliikka tuntuisi ilmeiseltä: kevät saapuu, sulattaa lumen ja liuottaa tai ainakin liudentaa vihan. Tällaisen käsittelytavan voisi äkkiseltään mieltää lempeäksi, jopa pehmeäksi vastaliikkeeksi. On ihan eri asia antaa vihaisen tekstin muuntua huljuviksi värivirroiksi ja sinertäviksi lammikoiksi kuin esimerkiksi polttaa tai rypistää tekstiä, repiä sitä silpuksi tai sutata yli.

Hiljaista vettä on kuitenkin tätä päällimmäistä ideaa paljon monikerroksisempi teos, joka sekä kestää että vaatii useampia lukukertoja. 

Kiitossanoissaan Nousiainen kertoo purkaneensa digitaalisen ja analogisen maailman vastakkainasettelua kirjoittamalla käsin. Tätä vastakkainasettelua purkavat myös itse tekstit. Heti aluksi teos muistuttaa, että tietoverkkokin on fyysinen rakennelma, luonnonlakien alainen, luonnonmateriaaleista kokoonpantu: ”Ihmiset, he rakentavat itselleen verkon. // Kallion kylkinahasta he kuorivat liuskoja, / viiltävät irti maan / kesken jääviä hengähdyksiä, kiven kappaleita, // kiteitä, järkäleitä, putoavia lauluja, / malmin riekaleita.”

Tärkeä asia on laitettu heti alkuun, rohkea ja oikeastaan aika mahtava yksinkertaistus. Tietoverkko on kivestä tehty. Jos lumesta sulava vesi voi pyyhkäistä irtoainesta mennessään, jäätyvä vesi puolestaan voi pirstoa kiviä ja rikkoa kallioita. Ja niin se ajan myötä tekeekin: ”Harju taittaa itsensä raukeasti kyljelleen ja antaa ihonsa laskostua rantaviivaksi.” Vesi kaikissa olomuodoissaan on väkevä, riuhtova, kiveä murskaava voima, eikä se Nousiaisen teksteissäkään ole pelkkää lohtua ja lääkintää.

Mitä verkkovihan tutkimiseen tulee, teoksen huomio on nimenomaan digiväkivallan tekijässä, ei kokijassa. Tämä on tärkeä ja olennainen valinta. Kuten eräässä runotekstissä mainitaan, todennäköisesti tutkimusaineistoa siteeraten, tämä näkökulma on tuntemattomampi. Verkkovihan lietsojista on vähemmän tutkimustietoa kuin sen kohteista. 

Aivan kuten digitaalinen verkko on konkreettinen rakennelma ja tietokoneiden kotelot kivenrippeistä sulatettuja, myös verkossa vihaviestejä naputteleva ihminen on fyysinen olento, joka tekee vihan tekoja omalla ruumiillaan. Tätäkin Nousiaisen teos tutkii: ”Miten kirjoittaessa, hiljaa / ihon alla / kylmenee omien sormien tuntu?”

Jos jätetään tässä yhteydessä sivuun se, että tietoverkon toimijoista suuri osa alkaa olla tekoälyagentteja ja automatisoituja botteja, voidaan yksinkertaistaa: myös verkkovihan kohteena on ennen kaikkea fyysisiä, ruumiillisia ihmisiä. Heillä on – vihaajan mielestä – vääränlaiset, poikkeavat, jollakin tavalla liialliset ja luonnottomat kehot. Mutta myös nämä vihatut kehot ovat tietysti luontoa sen kaikessa moninaisuudessaan: ”kaarevia, polveilevia, laskostuvia muotoja / kehon horisonttiviivana, // eri tavoin toimivia raajoja, oksistoja / haaraumia // näkyvissä olevia pintoja // kerron mikä niistä on väärin.”

Juuri luonnollisuuden kaipuussa ja torjunnassa ilmenee teoksen olennainen ja monimutkainen jännite. Verkkoväkivallan tekijät ja kokijat ovat fyysisinä kehoina osa luontoa, samoin itse tietoverkkokin. Havainto ei kuitenkaan tarjoa ratkaisua vihaajan sisäiseen dilemmaan ja ristivetoon. Väkivallan tekijä rinnastuu itsekin esimerkiksi koivuun. Ulkona ohutihoinen koivu hamuaa juurillaan maata, sisällä herkkänahkainen verkkokiusaaja tavoittelee sormillaan toista ihmistä. Rinnastus on pysäyttävä, mutta ei lohduttava.

Vihaajan piinaa ei lievitä se, että moninaisuus on luonnollista ja sellaisena välttämätöntä. Ehkä on juuri päinvastoin: ihmisruumiiden moninaisuus pelottaa häntä siksi, että itse luonto ei lopultakaan ole jotain hyväntahtoista, rauhoittavaa, ihmistä tuudittelevaa ja kannattelevaa tuolla jossain digimaailman ulkopuolella. Sama myrsky pauhaa kiusaajalle kaikkialla: ”Tuulen äänellä / laulaa chattibotti.”

Väitänkin, että Hiljaista vettä -teoksessa luonnon läsnäolo ja runsas luontokuvasto on vakava yritys selittää verkkovihan kaikkein perimmäisiä, suurelta osin tiedostamattomia motiiveja. Teksteissä viitataan toki myös verkkovihan pinnallisempiin kerroksiin, sen rakenteisiin ja lietsojiin. Tietysti on tahoja, jotka hyötyvät digitaalisesta väkivallasta esimerkiksi taloudellisesti tai poliittisesti. On algoritmeja, jotka vahvistavat provokaatioita ja vihasisältöjä. Mutta selittävätkö ne aivan loppuun saakka sen, miksi tunteva ihminen istuu ”kaikuvassa kevätyössä” ruudun äärellä yksinään ja huutaa? 

Onko tietoverkko sellainen rajattu osa luontoa, jossa ihminen voi uskotella olevansa kauhistuttavasta luonnosta erillään, yrittää hallita sitä? Luontohan on tosiasiassa jotain ihan hirveää! Myrskyt, tulvat, lämpötilanvaihtelut ja muut maisemaa muovaavat luonnonvoimat olisivat pelottavia, vaikka ihmisen toiminta ei muuttaisi ilmastoa. Ehkä siksi verkkovihaaja haluaa tuntea edes pienellä leikkikentällään oman voimansa illuusion, ”pyytää huutamalla, // kalliota murtumaan, / metsää kuohahtamaan, / pyytää tilaa // leikkiä taas vapaasti”.

Nousiaisen teoksen selkein vahvuus on tämä filosofinen pohjavirta, joka syvenee lukukertojen myötä. Vasta tämän oivallettuani alan varauksetta ihailla veden käyttöä paitsi runokuvissa, myös itse tekstiä muokkaavana elementtinä. Veden aikaansaama muodonmuutos auttaa hahmottamaan teosta kokonaisuutena, hakemaan ristiaallokosta tulkinnalle suuntia ja ajatukselle astinkiviä.

Vielä uuden jännitteen virittää teoksen loppupuolella ilmestyvä lapsen hahmo, jonkinlainen sisäisen lapsen läsnäolo, joka saapuu — tietysti vesiteitse hänkin — vihaajan sisäiseen yksinpuheluun: ”Lapsi ui ohi unta pitkin, / näkee hänet, / itsensä toisaalla.”

Lapsen kysyvä ääni on voimakas tehokeino. Hiljaista vettä asemoituu tietysti kokonaisuudessaan verkkovihaa vastaan, eikä tätä ole lukijan hankalaa ymmärtää, mutta sisäinen lapsihahmo onnistuu tuomaan myös verkkoväkivallan tekijän omaan fokalisaatioon edes jonkinlaista vihaa kyseenalaistavaa näkökulmaa. Ratkaisuja lapsi ei kuitenkaan tarjoa, ei myöskään lohdutusta. Itse asiassa hänen läsnäolonsa tekee tekstin puhuja-asetelmasta vielä entistä karmivamman: ”Mitä ton kuvan lähettäminen tarkoittaa? / kysyy lapsi / ja hän, sormissa sähkötuuli, / kirkuu naurusta.”

Ja hiukan myöhemmin: ”Etsie ikinä pelkää, että se kuolee tohon? / lapsi kysyy. / […] Siis sehän on hyvä läppä jos ne kuolee.”

Näitä kohtia lukiessa ei voi olla ajattelematta uutisia siitä, kuinka entistä nuoremmat lapset sekä tekevät että kokevat yhä raaempaa verkkoväkivaltaa, joka pahimmillaan johtaa jopa kuolemaan.

Hiljaista vettä ei tarjoa ainakaan mitään ilmeistä ratkaisua tai liennytyksen mahdollisuutta verkkovihaan, eikä sitä läpäisevä luontokuvastokaan ole kivuttomalla tavalla virvoittavaa. Silti luonto on tietysti aina jonkinlainen tumma lohdutus ja vastaus kaikkeen, juuri kaikennielevyydessään ja kaikentuhoavuudessaan. Vesi vie kaiken mukanaan ja samaa vettä olemme kaikki, vihaajat ja vihatut: ”Rintalastan molemmilla puolilla / vedet samaa sykettä”.

Teoksen nimikin syvenee siitä oivalluksesta, että se vesi, jota kohtaan runojen puhuja lopulta kokee yhteyttä ja samastumista, ei ole ulkomaailmassa kulkevia vapaita virtoja vaan kraanasta vesilasiin laskettua vettä: hiljaista vettä. Still water. Yhä vettä.

Lopulta vihaa pääsee pakoon vain unen ja mielikuvituksen kautta, kuunvalon portista: ”Miten kaipaa pesiä turvassa, / metsän ja kuun sylissä, / miten hengitys laskeutuisi vatsaan, / miten unen rajalla muistaisi / loistaneensa valoa itsekin, // metsässä jota ei enää ole.”

Kannatteleva, tuudittava yhteys olevaiseen, jossa ei tarvitse eikä voi yrittää hallita mitään, ei ole mahdollista vihata ketään, toteutuu vain tietoisuuden sammuessa. Jos on olemassa lohdullinen alku- ja loppukuva, se on nukahtava lapsi.

Vielä viimeisen twistin tuo teoksen lopettava runo muistuttaessaan, ettei edes nukahtavalla lapsella ole pääsyä ”alkuperäiseen” luontoyhteyteen, kulttuurin koskemattomaan: ”Vesien välissä on synteettinen pinta, lasta kantavan lasikuituhauen vatsa.”