Vähin äänin, jälkiä jättämättä

Teemu Forssia voisi pitää tämän hetken ntamolaisimpana runoilijana. Forss on kirjoittanut viimeisen kuudentoista vuoden aikana kuusi kirjaa, jokaisen on julkaissut ntamo. Runoilijan tuotanto versoo ja kukkii tukevasti kirjallisuuden pintakasvillisuuden varjossa, joten mikään kustantamon hittikirjailija hän tuskin lienee. Forssin runous on monelle tuntematonta maaperää jopa kotimaisen runouden kontekstissa.

Forssin runoudessa minuun on usein vedonnut ujoa tunnelatausta kantava monimerkityksellinen kuvallisuus, jossa ”huominen viiltelee taivaan kappaleiksi” (Khimaira), ja ikävään vilustumiseen syödään sitruunaa (Hapankorppumeri). Samaa aistikasta tunnelmointia löytyy myös tuoreimmasta teoksesta Sydäntä tehdä, mutta aiempaa seesteisemmässä muodossa. 

Teoksen runot ovat melko lyhyitä, ja ne muistuttavat usein töksähteleviä säejaoteltuja virkkeitä. Välillä runot leikittelevät kielen rakennuspalikoilla sekä säkeenylityksillä tavalla, joka tuntuu perin minimalistiselta. ”Minusta tulee / salaisuus”. Tapa hyödyntää minimalistisen runouden perinnettä virkistää, ja toivoisin vastaavia kokeiluita enemmänkin runoissa, jotka eivät nojaa kielen kaikista pienimmillä osasilla kikkailuun. Pienten muutosten avulla maalaillaan myös melankolisia rekistereitä, joissa kuva ja sana sekoittuvat parhaimmillaan hienosti: ”Syksyisin / kuiskauksia / haavoista.” Merkittävään rooliin nousevat myös pienet, lukijan odotuksilla leikittelevät sananmuunnokset.

Runojen minä kanavoi arkeensa lakonista iloa homonyymeillä ja leikittelevillä lauseilla: ”Kuura sulaa tieltäni, / ajattelen, / ihmisten maa, niin pieni”. Välillä ilmaisu liukuu salakavalasti aforistiikan puolelle: ”Tulevaisuudessa / on vähintäänkin olla / muistavinaan.”  Olen lukevani lakonisuudesta vaikeasti sanallistettavan metalyyrisen juonteen. Monet runoista tuntuvatkin ulkopuolisen runoilijaminän banaalilta kenttäraportoinnilta, joiden läpi paistaa lukemattomien toistojen luoma taito ja tarkkuus. Luen joistakin runoista selkeän pyrkimyksen huhuilla kirjoittamiseen liittyviä intiimimpiä tuntemuksia: ”Olla ilta, olla hämy, olla yö. / Olla löytö / ennen lähtöä.”

Tunnelma tuo vahvasti mieleen jotkin 60- ja 70-lukujen lyyrikot, etenkin Leif Färdingin sekä Paavo Haavikon. Monet runot kurkottavat ehkä liiankin syvälle menneisiin kuviin ja tunnelmiin. ”Sielut ovat / selvitystilassa / vai maailmansa. / Millaisen viimeisen / sunnuntain vietti / John Lennon”. Vaikka arvostankin The Beatlesin tuotantoa, niin kotimaista runoutta lukiessani huomaan kysyväni itseltäni jatkuvasti useammin: kuinka monta runoa John Lennonista me vielä tarvitsemme? Ja ei, Jim Morrison tai Syd Barrett eivät kelpaa korvikkeeksi. Kävin kokeeksi kirjastossa kaivamassa 70-lukulaisen vaikutelman antavia niteitä, ja jo toisen teoksen kohdalla runoilija teki lennonit. En häkellykseltäni ymmärtänyt ottaa kirjan nimeä ylös.

Forssin runoudesta kantautuu vaikeasti paikannettavaa sivullisuutta sekä romanisointia syrjään jättäytymisen passiivisuudesta: ”Ladon nurkkakivelle / mahtuu istumaan / tupakoimaan / ja todistamaan / pyyntikulttuurin / väistyneisyyttä / paikallista ja sitovaa / vaihetta, rajaa / suunnittelun voittoa / hierarkkista elämää / tuleentumista.” Käsitys sivullisuudesta käy yhteen maan ekologista kantokykyä luotaavien runojen kanssa. ”Tämä maailma / tehtiin mistä tehtiin, ja nyt se elää kyynelkaasusta, ristielijän vanavedestä, harvinaisista maametalleista.” Sivullisuus kirjoittaa auki toimeliasta resignaatiota, johon sisältyy aktiivinen halu elää jälkiä jättämättä. 

Jokaisessa vetäytymisen liikkeessä on mukana piirteitä siitä, minkä vetäytyminen kieltää, tuumi filosofi Theodor Adorno teoksessaan Minima Moralia (1949). Miete sopii runojen rakentaaman kaleidoskooppimaiseen kuvaan, jossa ihmisarvoinen elämä vaatii riippumatonta olemassaoloa, jota kukaan tai mikään alistava taho ei voi haltuunottaa – pyrkimystä elää yksityishenkilönä huomaamattomasti ja vaatimattomasti. Tämä tuntuu merkityselliseltä ajassa, jossa kaikki, myös kirjailijuus, on enenevissä määrin alisteista tuotantosuhteiden määrittämälle julkisuudelle. Ehkä yksi väline tähän riippumattomuuteen on julkaista pienen kustantamon kautta kuusi omalakista runoteosta asiasta sen enempää meteliä pitämättä.

Lopussa puhuja palaa perusasioiden äärelle, joutilaisuuden täyttämiin cottagecoren tunnelmiin: ”Tuntuu hyvältä / nukahtaa / aamukahvin jälkeen.” Säkeitä lukiessani, kuolemalta maistuvaa pikakahvia latkiessani mietin, että pinnallisuus ei ole hetkeen tuntunut näin hyvältä.