Tyttökissa kaupungin yössä

Kati Hiltusen kolmas teos, Kultaisen leikkauksen läpi, tarjoaa näköalan kahden kulttuurin välissä elävän sateenkaarinuoren kokemuksiin. Sitä voi tyylinsä ja aiheensa puolesta lukea jatko-osana Hiltusen edelliselle teokselle Tämä ei ole henkilökohtaista (Kulttuurivihkot 2023). Tarinallisten runojen minällä on epätavanomaiset lähtökohdat: Biologinen isä on vietnamilainen, mutta vanhemmat ja isovanhemmat asuvat Suomessa. Puhuja kuuluu myös seksuaalivähemmistöön, hän on tyttö joka ihastuu tyttöihin. 

Kultaisen leikkauksen läpi ei ole suorastaan rappioromanttinen, mutta sen kuvissa vilahtelevat nostalgisesti virittyneet paheet: tupakka, alkoholi ja seksi. ”istun nyt Sapfon, Cummingsin ja Kerouacin kanssa”, puhuja pohtii New Yorkissa ja antaa samalla mielikuvan teosta innoittaneista tekijöistä. Järveen pulahtaminen, yökerhojen kosteat tanssit ja rakastetun iholla oleilu täyttävät puhujan ajatukset ja yöt. Nainen suhtautuu seksuaalisuuteensa iloisen uteliaasti. Kissat ja kehrääminen toistuvat kokoelmassa, ne rinnastuvat feminiinisyyteen ja naisiin, mutta myös vapauteen ja kaupunkitilojen itsenäiseen tutkimiseen. 

Hiltunen avaa teoksen lähtökohtia Elias Krohnin haastattelussa, josta on tallenne Youtubessa. Teoksessa on osin omaelämäkerrallinen lähtökohta. Kirjailija löysi biologisen isänsä kolme vuotta sitten ja alkoi tutustua tarkemmin juuriinsa. Kahden perheen ja kulttuurin välitilassa elämistä runot kuvaavat paikoin viiltävästi: ”suomalainen isäni ei kuule minua / opettelen viittomakielen / vietnamilainen isä ei ymmärrä minua / opettelen vietnaminkielen / milloin joku opettelisi minut”. Kokoelmassa paikat vaihtuvat tiuhaan, Vietnam, Dohan lentokenttä, New York ja Jyväskylä mainitaan suoraan, ja vihjeitä muistakin paikoista on.

Tupakanmakuiset suudelmat, vaihtuvat lanteet, ryypiskely ja jatkuvat matkustaminen näyttäytyvät ilon ja merkityksen hetkellisinä roihuina, mutta lukija näkee niissä myös eskapismia. Muutamat maininnat kaakaon juomisesta, papasta ja mummusta tuovat iloiseen nautiskelijaan ristiriitaisuutta: mielikuvan tytöstä, joka tarvitsisi ehkä halauksia, pitkiä keskusteluja ja metsäkävelyjä ennemmin kuin lääkkeitä ja lentolippuja. Perhesuhteita ja isovanhempia käsittelevissä teksteissä on koskettavuutta ja ne syventävät henkilöä. 

Teos hyödyntää joitakin runouden keskeisiä keinoja, kuten kuvallisuutta ja toistoa, mutta sen kieli ei ole erityisen ekonomista. Säejako toimittaa usein pilkun tai pisteen virkaa: “en ehdi ajatella / teen töitä, teen listoja / on talviloma eikä kukaan ole kotona”. Osa teksteistä tuntuukin säkeisiin jaetulta proosalta. Ehkä runoutta osuvampi kehys tälle teokselle olisi säeromaani. Ajatus säeromaanista olisi voinut asettaa myös tekijän hyvien kysymysten ääreen, pohtimaan päähenkilön ristiriitoja ja kertomuksen ydintä. Muutamassa kohdassa reissunainen on huolissaan ekokatastrofista, mutta seuraavassa hetkessä hän jo saapuu lentokentälle vaihtaakseen mannerta. Tällaiset ristiriidat ajattelun ja toiminnan välillä ovat kiehtovia, mutta teos ei kasvata tai hyödynnä niitä, jos on niistä tietoinenkaan.

Runojen kielessä on latteutta ja ehkä tarkoituksellistakin yleisyyttä. Sanonnat, kuten ”on päästettävä irti”, ”leipää ja sirkushuveja” sekä ”olen menetetty tapaus” saavat minut puistelemaan päätäni. Siellä täällä on outoutta, joka vaikuttaa tahattomalta: ”piilotan karstaat rappusten väleihin”. 

Teos innostanee eniten nuoria tai nuoria aikuisia. Jos tekisin nyt sanataideohjaajan keikkaa, valitsisin teoksesta runon tai pari ysiluokkalaisten runoraatiin. Kultaisen leikkauksen läpi muistuttaa kokemusten jaettavuudesta ja sen puhuja suhtautuu itseensä hyväksyvästi. Monet Hiltusen runot löytäisivät ehkä yleisönsä kirjamuotoa paremmin jollakin sosiaalisen median alustalla.