Turvallisia kuvia kodista

Runoudessa koti on symbolien keskittymä, joka kantaa sekä voimakkaita että kliseytyneitä merkityksiä. Koti sijaitsee historiallisella ja ideologisella kartalla, jonka konteksteista sen on lähes mahdotonta pyristellä eroon. On silti – tai ehkä juuri siksi – aina kiinnostavaa lukea, miten runoilijat kirjoittavat kodista. Katri Korhosen esikoisteos Puhun sohvalle ja pienille esineille kertoo eräästä kodista ja kutsuu kriitikkoa keskusteluun omasta poetiikastaan käsin.

Usein ajattelen uuden kodin keveyttä, vastamuutetun mahdollisuuksia ilman kokemuksen ja tottumuksen painolastia ja kaikkia niitä esineitä.

Tässä teoksessa koti on oma suojaisa pesä, vaikka ensimmäiset säkeet saavat sen tuntumaan haudalta:

”Kantajat mustissa puvuissaan puuskuttavat” kuulostaa siltä kuin kyse olisi arkusta, mutta tässä kannetaan sohvaa kerrostalon portaikossa. Ei minkä tahansa kerrostalon, vaan kuusikymmentäluvun kerrostalon, jos tarkkoja ollaan.

Ilmaisu on niukahkoa, ja jokin menetys on runoissa läsnä. Kuin puhuja kantaisi sekä tavaransa että jäljelle jääneet, vähät sanansa uuteen kotiin ja asettelisi ne uudella tavalla.

Ensimmäinen osa ”Sohva” on proosamuotoisin. Muissa osissa muoto hapertuu ja asettelu muuttuu väljemmäksi, tutuksi ja turvalliseksi, runokirjan näköiseksi. Satunnaiset proosamuotoiset runot ovat arkisia havaintoja kotitöiden, omaisuudesta huolehtimisen ja kirjoittamisen ääreltä.

Kieli: paikoin söpöä: ”pienet haprut palat”

kaunista, kädenlämpöistä, rikkomatonta

turvallista

kunnollista

Kuvallisuus: tuulessa taittuva heinä ja lumiauran huomiovalon majakka.

”aika on tiputtanut lehdet haavoista / ne näkyvät hämärää vasten paljaina vapaat / silmut ovat hiljaa kun kerään oksia maljakkoon”

”Maan päällä yksi armas paikka” eli kodin painolasti

Koti koodaa puhujan naiseksi, sillä vain naisen ja kodin välillä on tällainen jännite. Naiset kodissa: istuttavat, poimivat, suojaavat, toimivat keittiössä.

”harjaan voiveistä kylmällä vedellä kuin vaikuttaakseni kohtalooni”

Tunnen käsissäni miten turhaa se on.

Teos noudattaa uskollisesti perinteistä porvarillista jakoa kodin sisäisyyttä ja minuutta ilmentävään luonteeseen ja ulkomaailmaan. Koti toimii sisäisen elämän näyttämönä. Puhuja on menettänyt jotain, mutta ei etuoikeuttaan yksityisen ja julkisen väliseen rajanvetoon.

Puhuja rakentaa kotia ja käsittelee tunteitaan esineiden kautta:

”Noin ne asettuvat, hyvä! kaikki pienet hyvät esineet / ei kukaan halua kohdata kauhuansa sen sijaan että / värisee peloissaan nimeämätöntä kaipuutaan”

Vaikka teoksessa kodista puuttuu jotakin, tai joku, puhuja onnistuu vaalimaan kotiuden ydintä: kotoisuutta, mukavuutta ja yksityisyyttä.

Uhka & intertekstuaalisuus: ”Uusi kaappi tuoksuu hyvälle työnnän pääni sen sisälle. / Mieleen tulee Sylvia vedän pään nopeasti ulos.”

Puhuja on runoilija.

”Ihana pieni salainen minimaailma”

Osiot on nimetty esineiden mukaan: sohva, maljakko, book nook, tapetti, lamppu.

Googletan mikä on book nook, mutta teos vastaa: ”Askartele ihana pieni salainen minimaailma”.

Ihanteellisen maailman voi rakentaa kauniiseen pieneen laatikkoon ja sijoittaa, tietysti, kirjahyllyyn. Kirjahylly symboloi sekä tarinoita että makua. Laatikossa on helppo toteuttaa omaa minuuttaan ja suojautua muulta maailmalta. Book nook on unelma pienoiskoossa. Symboloiko book nookin askartelu äärimmäistä pakoa julkisesta, itseilmaisua, kontrollin tavoittelua?

Keskiluokan kunniallisuus on historiallisesti vakiinnutettu kodin yksityisyyden avulla. 

puhuja vetäytyy kotiinsa ja käsittelee

istuu kotona keittiön pöydän ääressä, tekee lusikalla laineita kuppiin

valo, pimeys, kaihtimien takaa siivilöityvä valo

Kaipaan tuoreita kuvia kodista, olen lukenut ihan liikaa kaihtimien takaa siivilöityvästä valosta, ja siitä, että omasta kodista katsellaan rauhassa ulos ja tehdään havaintoja.

Hillitty kontrollin menetys

Useimpien mielestä vanhat valokuvat ovat kaikkein merkityksellisimpiä esineitä.

Nyt ne ovat lattialla.

”Tässä asunnossa on vähän neliöitä / lattialla vanhoja valokuvia / vieraita hahmoja / elämä on taustalle viritetty jousi”

jonain päivänä kaikki muuttuu

jousi laukeaa

valokuvat leviävät

tuttua hahmoa ei ole

Puhuja kaipaa lapsuuden idylliä, häntä vaivaa

millaista vaivaamista se on

kaipuu takaisin sinne mistä hän on tullut nyt kun koti on yksinäinen ja siellä ovat vain tavarat

vuorokauden

vuodenaikojen kierto, josta ei pysty irrottautumaan

valo, pimeys, valo

Kakkosasunnon omistajan huolet

Teoksessa omistaminen on enimmäkseen proosallista puuhastelua ikkunoiden, vesihanojen ja lattiakaivon parissa.

”Maisema ikkunasta on rikkaan; vapaat aallot talon nurkan takaa ilmestyvä purjevene / yllättävä liike. Niin on tehtävä kun on enimmäkseen muualla ettei kaivo kuivu.”

Heippalappu hissin seinällä

ulkomaailma antaa viestin

puhuja ehdottaa sietämään

tekee kodin ja uskaltaa kohdata yön, avaa ikkunan tuulen käydä:

”sade puhisee kuin jokin kaipaus”

”suljen ikkunan / kuitenkin // haluan äänet takaisin”

Päättyy pisteeseen, tarina pysyy ehjänä, kuten tämä koti.