Tavallinen ja taivaallinen kohtaavat rouheassa rakkaudenosoituksessa Turulle

Topografisella runoudella tarkoitetaan antiikista juontavaa ja romantiikan aikana kukoistanutta lyriikan lajia, joka keskittyy tietyn maantieteellisesti tunnistettavan paikan kuvaamiseen ylistävään ja rakkaudelliseen sävyyn. Timo Lappalaisen neljäs runoteos Turun kevät on eräänlainen 2020-luvun variaatio topografisesta runoudesta, mutta pastoraalisen ylistyksen sijaan teos rakentuu lakonisen havainnoivista kaupunkirunoista. Niissä puhuja tarkastelee Turun vuodenaikoja ja maisemia aurinkoisesta Biolaaksosta syksyiseen Kuralan siltaan raukealla, arkisiin yksityiskohtiin tarkentavalla katseella, joka huokuu  kiintymystä monisäikeiseen kotikaupunkiin.

Turkulaisia paikkoja ja paikannimiä vilisevissä runoissa sekoittuvat tenhoavasti lähiöestetiikka ja koruton idyllisyys, joita Turku sisäänsä sulkee: ”Kuralan kylämäeltä / alkaa Aurajokilaakson / viljaisa rauha. / Autolaumojen vauraat peltikuoret / surisevat lakkaamatta / kulttuurimaiseman läpi.” Hieman dekadenttina taiteilijahahmona näyttäytyvä runojen puhuja kulkee ympäri kotikaupunkiaan ja poimii mukaansa aistivoimaisia tuokiokuvia, välillä myös leikkipuistoon jääneen Karhu-tölkin, jonka taloudellisen arvon hän osaa täsmällisesti kertoa.

Lappalaisen säkeiden kauneus piilee tavallisen ja taivaallisen kohtaamisessa, banaalin ja lyyrisen viitepisteissä, joita puhujan kotikaupungissa riittää. Ei-inhimillinen luonto ja urbaanin elämän jäljet lomittuvat toistuvasti runojen ympäristöissä, joihin niin rusakot ja rehottavat rikkaruohot kuin supermarketit ja valtatien kohina kuuluvat. Teoksen loppupuolella runojen maantieteellinen viitekehys laajenee, kun puhuja poikkeaa  Helsingin kautta Viroon ja Prahaan, joissa hän kokee haikeaa nostalgiaa.

 Kirjan viimeisillä sivuilla palataan takaisin Turkuun, jonka tuttua maisemaa uhkaa tuho: ”Skanssin kolmion hopeinen filigraanityö on sulanut pois ja metsä on saanut rakennustuomion.” Kytevistä muutoksista huolimatta Turun keväästä löytyy juureva kodin tuntu, joka  laajenee kattamaan koko karheankauniin kaupungin. Lappalaisen teos on kaunokirjallisilta keinoiltaan konstailematon mutta rakentaa vähäeleisen sykähdyttävää paikallisrunoutta, jota luettuaan tekee mieli hypätä junaan ja matkustaa tunnelmoimaan valossa kylpevän Aurajoen äärelle.