Tarkoituksella eksyksissä

Arto Lappi on runoilija, josta voisi käyttää osuvasti luonnehdintaa aina erilainen, aina sama. Eranto koostu epilogista ja neljästä osastosta. Kolme osastoista sisältää runoja kahdelta brittiläiseltä klassikkorunoilijalta. Emily Dickinsonin ja William Blaken runot juoksevat sivuilla säe kerrallaan. 

Haiku- ja tankarunoudella uransa aloittaneen Lapin runous ammentaa edelleen japanilaisen runouden kaanonista. Kuten Yoshida Kenkōn tai Ryookanin runoudessa, puhuja ammentaa pienistä elämän säikeistä, joita näkee ympärillään. Lapin varhaisen tuotannon tankarunous juurtuu syvälle klassisen japanilaisen waka-runouden sedimentteihin. Tuoreemmissa teoksissaan runoilija ottaa etäisyyttä perinteeseen niin, että sen ohikirjoitaminen nousee Lapin poetiikan uudeksi kivijalaksi. Erannon alussa esiintyvän Henri Matisse-sitaatin voi hieman osoittelevasti nähdä kommentoivan tilannetta ironisessa valossa. ”Vanki? Taiteilijan ei pidä milloinkaan olla itsensä vanki, tyylinsä vanki, maineensa vanki, menestyksen vanki ja niin edelleen.” 

Luen teoksesta esiin minän pyrkimyksen seikkailla omaan runousoppiinsa ilman karttaa ja kompassia, tarkoituksella eksyen. Merkillepantavaa onkin, kuinka teoksen kolmannessa osastossa Lappi keskustelee vapaamittaisilla runoilla yhdysvaltalaisen Amy Lowellin haikujen kanssa. Dialektisuuden avulla teos rakentaa siltaa länsimaisen modernin runouden ja japanilaisen runouden välille. Tätä korostavat myös teoksen lyyriset nekrologit, jotka on omistettu muun muassa Wisława Szymborskalle, Kaija Saariaholle sekä Pentti Saaritsalle.

Englanninkielisen runouden lisäksi läsnä on myös länsimaisen musiikin historia. Yhden runon keskiössä on karnevalistisella otteella kuvattu pianistilegenda Radu Lupu, toisissa pohditaan Sibeliuksen seitsemättä sinfoniaa ja kolmannessa maailman parasta biisiä, Billie Holidayn ”Strange Fruitia”. Moni sävellys ja muusikko ovat runominälle ikään kuin arjen henkireikiä. ”Lester sanoi Billietä / Lady Dayksi, vaikka hän lauloi / oudoista hedelmistä / hanging from the poplar trees, / äänen tummuus hohkasi kuin kamiina.” Musiikkinörttien lisäksi samaistumispintaa saavat lisäksi ainakin Yle Radio Ykkösen sunnuntaikuuntelijat: ”Komiikka etsii muotoja, uutisten jälkeinen / aamuhartaus on yksi niistä.”

Erannossa Lapin runous on kiistattomasti laadukasta. Runot eivät aliarvioi lukijaa, ja niiden selkeys riistäytyy kiinnostavasti käsistä. Runojen kryptisyys on tarkoituksenmukaista – ilmavaa siten, että se on helposti lähestyttävää, ja ennen kaikkea uskottavaa. Lapin runoja lukiessa on helppo luottaa, että niiden kuvaamassa hämäryydessä uinuu suurempi merkitys. Havainto ja sitä seuraava kirjoitus saavat kiinnostavalla tavalla eksistentialistista painoarvoa: ”Mutta aivan ensimmäiseksi lukutaito, / muita mahdollisuuksia / ei niittyhopeatäplällä ole.” 

Lapin aikaisempien teosten kohdalla olen ennen pitkää kyllästynyt runojen paikallaan polkevaan ekonomisuuteen. Eranto väistää tämän ongelman runokäännösten luoman dialektisuuden avulla. Lappi panee käännökset keskustelemaan omien runojensa kanssa. Käännöksiä vasten kirjoitettuja runoja mielekästä lukea eräänlaisena vastausrunoina, jotka täydentävät käännöksen esittämiä ajatuksia. Mieleen hiipii myös konnotaatioita sekä suomalaisen suullisen runoperinteen että japanilaisen hovirunouden historiasta, joihin liittyvät runokilvat. Etenkin Lowellin runojen kanssa keskustelevaa osastoa voi diptyykkimäisen taiton vuoksi pitää jonkinlaisena 27-osaisena runobattlena. 

Kääntämisen teema sekä runojen väliset jännitteet tuovat kokonaisuuteen omalakisesti aaltoilevaa dynaamisuutta. Paikoittain kielellinen leikittely osuu maaliin: ”Kaikenkuolevassa / mikä ihme mikään ihme”. Onneksi, sillä onnistuneista eksistentialis-humoristisista kokeiluista huolimatta teoksessa rönsyävä tosikkomainen hartaus ei olisi ehkä kannatellut teosta loppuun asti. Myös suhde käännöksiin on melko sisäänpäinkääntynyt. Munkkikammiomaista tunnelmaa elävöittävät arkeen tiiviisti sitoutuvat runot, joista iso osa liukuu imelän puolelle. 

Hetken ja historian välisestä jännitteestä käsin jutustelevan teoksen kohdalla on liki hämmentävää, kuinka vaimeasti aikamme levottomuudet pääsevät kuuluviin. Toisaalta ehkä teoksen missio onkin julistaa keskiluokkais-buddhalaiseen sävyyn: kauneus on hetkellistä, joten iloitse siis hetkestä. Tämän tyyppinen mono no aware -ajattelu tuntuu teoksen esteettiseltä ja eettiseltä tukirangalta. Uuden silkkitien rakentaminen on nyt saatu onnistuneesti päätökseen, mutta ehkä työn lopputulos on liiankin seesteinen monoliitti. Herää kysymys: mitä seuraavaksi?